Game over

Tämän tekstin kirjoitin Helsinki-Vantaan lentokentällä 10.6. jatkolentoa odotellessani. 

Epäilin hetken silmiäni, kun lentokoneen lämpömittari ilmoitti ulkoilman lämpötilaksi +29°C. Tulinko minä tosiaankin Suomeen? Minulla on päälläni kaikki paksuimmat vaatteeni tilaa matkalaukussa säästääkseni, kieltämättä olo on vähän tukala...

Nyt olen siis Helsinki-Vantaan lentokentällä ja odottelen jatkolentoani Rovaniemelle ja sitten olen vihdoinkin kotona. Et puis, je serai chez moi. Viime yö meni varsin vähillä unilla, illalla pyörin pitkään sängyssä ja aamulla heräsin jo ennen herätyskelloa (joka olisi pirissyt klo 6.30). Olo oli kieltämättä hieman epätodellinen, kun pakkailin viimeisiä kamojani ja siivosin viimeisiä sotkujani. Varsin autiolta se yhdeksän kuukautta huoneenani ollut tila vaikutti ilman niitä vaate- ja tavarapinoja yltympäriinsä.

Lentokentälle minua lähtivät viemään Blandine, Mathilde sekä paras luokkakaverini Kathleen, Olivierille ja Erwanille sanoin heipat heidät lähtiessään töihin. Olin otettu Olivierin läksiäissanoista: ”sois heureuse”, ole onnellinen. Takaisinkin olen kuulemma aina tervetullut, ja aionkin jossain vaiheessa lähteä käymään taas Issy-les-Moulineauxissa – kunhan ensin taas saan suomalaisesta elämästäni kiinni. Kyllähän se jäähyväisten sanominen hieman tunteikasta oli, vaikken mikään tunteileva persoona olekaan.

Tunteellisuus kyllä karisi siinä vaiheessa, kun pääsin tutustumaan ranskalaiseen ”tehokkuuteen” Pariisin lentokentällä. Jonotin lähtöselvitykseen nimittäin tunnin ja vartin verran ja kun lopulta olin saanut laukkuni ruumaan menevälle hihnalle (tingattuani ensin sallituista kiloista ja otettuani käsimatkatavaroihin ne muutamat ylimääräkilot...), jouduin suorastaan juoksemaan turvatarkastuksen kautta lähtöportille. En ehtinyt edes vessassa käydä! Olen ihan varma, että samanlaisen jonon olisivat mitkä tahansa muut lentokonevirkailijat selvittäneet alle puoleen tuntiin, ikinä en ole ennen joutunut jonottamaan yhtä pitkään pelkkään lähtöselvitykseen. Onneksi mukanani oli sentään hieman evästä, muuten olisi jonottaessa tullut nälkä. Finnairin kolmioleipiä täytyy kyllä kehua, ne olivat oikeasti hyviä eivätkä sitä mohjoista lentokoneruokaa, mihin olen tottunut. Nyt Helsingissä söin ruisleivän, se maistui niin hyvältä!

Vieläkin on vaikea uskoa, että näin Suomen maankamaralle saavuttuani vaihto-oppilasvuoteni on ihan oikeasti ohitse, yhtä vaikeaa kuin silloin syyskuussa en meinannut uskoa vaihto-oppilasvuoteni alkaneen... Eniten minua tällä hetkellä hämmästyttää se, että kaikki ihmiset minun ympärilläni puhuvat suomea (paitsi vieressäni istuva suomenruotsalaisperhe, yritän hieman aktivoida aivojeni ruotsiosiota heitä salakuuntelemalla...) ja kassallakin voin asioida suomeksi. Tuntuu uskomattomalta. Tuntuu hyvältä.