En français

Lupailin sitä ranskaksi kirjoittamaani tekstiä tuolla aikaisemmin, joten tässä se nyt olisi. Tämän kirjoittelin vielä Ranskassa ollessani, lähinnä tämä käsittelee loppuaikojen fiiliksiä ja tarkoituksenani olisi myös laittaa tämä luokkamme blogiin. Suomennos löytyy alapuolelta (se ei sitten ole sanasta sanaan, olen lähinnä kääntänyt haluamani idean). Blandine auttoi minua muutamien oikeikirjoitusseikkojen kanssa, joten kaikista hienoimmista fraaseista en voi ottaa kunniaa itselleni... Hyvää juhannusta kaikille, minusta oli ainakin mukava viettää juhannusta Suomessa!

Les gens m'ont demandé de raconter comment s'était passée mon année en France. Mais comment raconter brièvement les expériences vécues pendant neuf mois, qui contiennent la joie, le chagrin, le rire, les pleurs... ?

A l'aéroport à Rovaniemi, ma ville natale, en septembre dernier, j'ai pensé à ce que j'étais en train de faire. Je quitterais mon pays pour neuf mois et je me trouverais toute seule en France chez une famille d'accueil que je n'avais jamais rencontré avant. Comment je survivrais au mal du pays, à une année scolaire sans mes parents, sans mon chien, sans mes amis, sans tout ce que était familier... Mais j'ai voulu faire cette expérience.  

J’admets qu'au début, c'était dur pour moi. J'avais étudié le français avant que je sois arrivée, mais c'est très différent de lire les manuels scolaires quelques fois par semaine avec une professeur ou d'arriver en France, dans une famille française et dans un lycée français et d'essayer de parler et de comprendre en français tout le temps ! Les deux ou trois premiers mois, j'étais fatiguée tout le temps, même si je dormais beaucoup plus que j'avais d'habitude de dormir. Parfois, je me suis sentie si frustrée, parce que tout le monde voulait que je n'utilise que le français tout le temps, mais ce n'est pas évident avec une langue étrangère... J'avais beaucoup de choses à dire, mais je n'avais pas de mots pour m'exprimer.

Se faire des nouveaux amis, ce n'était pas évident non plus avec une langue étrangère. Heureusement, les camarades dans ma classe ont été gentils avec moi ! Mes camarades m'ont montré l'école et aidé avec tout ce que je ne comprenais pas. Le premier cours d'anglais était si agréable, parce que j'ai tout compris ! Les cours d'anglais ont été faciles pour moi pendant toute l'année, et ils ont aussi été un peu comme des « pauses » de la langue française – quand j'avais parlé et écouté une heure d'anglais, j'avais de nouveau de l'énergie pour français.

Je me souviens, comment les petites réussites avec le français m'ont rendue heureuse. La première fois que j'ai téléphoné en français, la première fois que j'ai été capable de prendre des notes pendant un cours, la première fois que j'ai compris la discussion que j'ai écoutée... Au fur et à mesure la grammaire française a commencé à paraître un peu plus logique, même si il reste toujours des trucs que je ne comprends pas. Mais j'ai fait énormément de progrès et je suis contente de moi ! J'ai aussi lu des livres en français – pas de livres de ”grande qualité”, mais des livres d'Anna Gavalda, des livres pour les enfants, énormément de bandes dessinées... C'est plutôt le langage courant que j'ai appris, donc maintenant il me reste à apprendre à écrire un français plus « éloquent ». Mon petit dictionnaire jaune a été mon compagnon quotidien.

Mon année m'a appris aussi d'autres choses que seulement la langue. Avec la langue, j'ai appris la culture française beaucoup mieux que j'aurais pu l'apprendre chez moi, quand j'ai étudié le français en Finlande. Mais en plus de choses par rapport à la langue et à la culture, j'ai appris des choses sur moi-même. J'ai remarqué que parler une langue étrangère n'est pas si difficile que ça quand on est obligé et on apprend assez vite aussi. J'ai appris comment je me comporte quand je suis stressée. Je sais que je ne montre pas très facilement mes sentiments, mais c'est comment je suis. Cependant, j'ai essayer de communiquer, même si je ne me suis pas toujours sentie si bien.

La seule personne avec moi dans cette expérience a été moi-même, donc j'ai appris à avoir confiance en moi-même. Ma mère m'a toujours dit que « les choses ont l'habitude de se mettre en ordre », et la phrase est plutôt vraie.

Maintenant que je suis en train de finir mon année en France, je ne sais pas comment je devrais me sentir. J'ai toujours rêvé d'une année à l'étranger quand j'étais petite, et maintenant j'ai besoin de nouveaux rêves... Mon pays me manque, et je veux revenir chez moi, mais quand même mon départ me rend nostalgique et langoureuse. On ne peut pas vivre dans un pays sans apprendre à s'attacher au moins un peu à ce pays.

A la fin, je suis heureuse d’avoir eu le courage pour partir. Merci pour vous, qui ont vit un peu cette experience avec moi.

Minua on monesti pyydetty kertomaan vuodestani Ranskassa, mutta kuinka voin kertoa lyhyesti yhdeksän kuukauden aikana eletyistä kokemuksista, jotka sisältävät iloa, surua, naurua ja itkua…?

Kotikaupunkini Rovaniemen lentokentällä viime syyskuussa ollessani ajattelin sitä, mitä olin juuri tekemässä. Lähtisin kotimaastani yhdeksäksi kuukaudeksi ja tulisin yksin Ranskaan asumaan isäntäperheen luokse, jota en ollut koskaan aikaisemmin tavannut. Kuinka selviytyisin koti-ikävästä, kouluvuodesta ilman vanhempiani, ilman koiraani, ilman ystäviäni, ilman kaikkea tuttua… Mutta minä halusin saada tämän kokemuksen.

Myönnän, että alku oli minulle vaikeaa. Olin opiskellut ranskaa aikaisemmin, mutta on täysin eri asia lukea koulukirjoja muutaman kerran viikossa opettajan johdolla kuin saapua Ranskaan yhden perheen luokse asumaan ja kouluun opiskelemaan ja yrittää puhua ja ymmärtää ranskaa koko ajan! Ensimmäisten kahden tai kolmen kuukauden ajan olin koko ajan väsynyt, vaikka nukuinkin paljon enemmän kuin minulla yleensä oli tapana. Ajoittain oli erittäin turhautunut, sillä kaikki halusivat minun käyttävän pelkästään ranskaa, mutta ei se ole niin helppoa vieraan kielen kanssa. Minulla oli paljon sanottavaa, mutta ei sanoja kertomaan ajatuksiani.

Uusien ystävien saaminen vieraalla kielellä ei sekään ollut helppoa. Onneksi luokkakaverini olivat tosi kilttejä minulle! He esittelivät minulle koulua ja auttoivat aina, kun en ymmärtänyt. Ensimmäinen englannintunti oli todella mukava, sillä minä ymmärsin kaiken!  Englannintunnit olivat mukavia koko vuoden ajan, sillä ne olivat minulle helppoja ja samalla ne olivat vähän ”taukoja” ranskan kielestä – kun olin puhunut ja kuunnellut tunnin ajan englantia, jaksoin taas panostaa ranskan kieleen.

Muistan kuinka pienet onnistumiset ranskan kielen kanssa saivat minut onnelliseksi. Ensimmäinen kerta kun puhuin puhelimessa ranskaksi, ensimmäinen kerta kun pystyin kirjoittamaan tunnilla muistiinpanoja, ensimmäinen kerta kun ymmärsin kuuntelemani keskustelun… Vähitellen ranskan kielioppikin alkoi vaikuttaa hieman loogisemmalta, vaikken koskaan voikaan ymmärtää siitä kaikkea. Edistyin hirveästi ja olen tyytyväinen itseeni! Luin myös kirjoja ranskaksi – en niinkään ”laatukirjallisuutta” kuin Anna Gavaldan teoksia, lastenkirjoja, paljon sarjakuvia… Opin ennemminkin puhuttua käyttöranskaa kuin kirjoitettua kieltä, joten sen suhteen minulla on vielä töitä tehtävänä. Pieni keltainen sanakirjani oli päivittäinen kumppanini.

Vuoteni opetti minulle myös muita asioita kuin ranskan kielen. Kieltä oppiessani opin myös ranskalaista kulttuuria paljon paremmin kuin olisin voinut oppia sitä missään muualla. Kielen ja kulttuurin lisäksi opin kuitenkin eniten asioita itsestäni. Huomasin, että vieraan kielen puhuminen ei olekaan niin vaikeaa kun muuta mahdollisuutta ei ole ja oppiminenkin käy nopeasti. Opin, kuinka käyttäydyn stressaantuneena. Tiedän, etten näytä tunteitani kovin avoimesti (ranskalaisen kulttuurin mukaan), mutta se nyt vain sattuu olemaan osa minun luonnettani. Olen kuitenkin yrittänyt aina kommunikoida, vaikka huonojakin päiviä on sattunut kohdalle.

Ainoa henkilö tätä kokemusta kokemassa olen ollut minä itse, joten olen oppinut luottamaan itseeni entistänkin enemmän. Kuten äidilläni on tapana sanoa, ”asioilla on tapana järjestyä”, ja olen todennut voivani luottaa tähän ajatukseen.

Nyt kun vuoteni Ranskassa on loppumaisillaan, en oikein ota selvää tunnetiloistani. Pienenä unelmoin aina vuodesta ulkomailla, joten nyt minun täytyy saada uusia unelmia. Minulla on ikävä kotimaatani ja haluan palata kotiin, mutta lähtöni saa oloni silti nostalgiseksi ja kaihoisaksi. Missään ei voi elää pitempää aikaa kiintymättä paikkaan ainakin vähäsen.

Loppujen lopuksi olen tyytyväinen siitä, että silloin syyskuisena aamuna minulla oli rohkeutta kävellä lähtöportista. Kiitos teille, jotka elitte tätä kokemusta minun kanssani.

Kotona ollaan

Tänään ajoin elämäni ensimmäistä kertaa autoa. Olen edelleen hengissä, auto säilyi naarmuitta ja opettajakin kehui, ettei se ollenkaan huonosti mennyt. Tavoitteenani on saada kortti mahdollisimman nopeasti, joten syksyyn mennessä yritän käydä kaikki teoria- ja ajotunnit. Ainakin näin ensimmäisellä kerralla ajaminen tuntui tosi kivalta, eikä se kytkimenkään käyttäminen kovin vaikeaa ollut.

Tänään oli jo viides aamu, kun heräilin omasta sängystäni. Kodissamme on täydellinen sekasotku keittiöremontin takia, mutta viihdyn silti täällä. Saan röhnöttää sohvalla jos haluan, saan kärrätä kaupassa kärryn täyteen suomalaista ruokaa (tarvinneeko sanoakaan, että ruisleipää on tullut syötyä) ja voin käydä saunassa vaikka joka ilta. Olen yrittänyt päästä omaan elämääni takaisin kiinni mahdollisimman nopeasti.

Kotiutuminen on käynyt yllättävän nopeasti ja varsin vähillä mielialanhyppelyillä – vaikken ihan täysin niiltäkään ole välttynyt. Suurimmat angstit olen tainnut kuitenkin jo angstata ennen kotiintuloani. Olen purkanut matkalaukkuni ennätysvauhtia (yleensähän en ehdi kärrätä laukkuja varastoon ennen seuraavaa reissua) ja yrittänyt löytää kaikki tavarani näin äidin siivoilun jäljiltä. Olen kotona.

Asiat ovat muuttuneet hyvin vähän viime syyskuusta. Olen nähnyt jo muutamaa kaveriani, eikä se yhdeksän kuukauden poissaolo loppujen lopuksi ole niin pitkä aika. Rovaniemi näyttää entiseltään. Vaikka Pariisiin verrattuna Rovaniemi onkin varsinainen tuppukylä, niin minulle tämä on juuri oikea paikka tällä hetkellä. On ihanaa olla juuri tässä.

Jatkossa päivitän blogiani varmaan parin postauksen verran (saatte todistuksen ranskantaidoistani yhden tekstin merkeissä), mutta suurimmilta osin tämä alkaisi olla tässä. Bloggaaminen on kuitenkin osoittautunut varsin koukuttavaksi harrastukseksi, joten ehkä saatte vielä lukea kirjoituksiani jossain päin tätä ihmeellistä nettiä. Pysykää kuulolla.

Game over

Tämän tekstin kirjoitin Helsinki-Vantaan lentokentällä 10.6. jatkolentoa odotellessani. 

Epäilin hetken silmiäni, kun lentokoneen lämpömittari ilmoitti ulkoilman lämpötilaksi +29°C. Tulinko minä tosiaankin Suomeen? Minulla on päälläni kaikki paksuimmat vaatteeni tilaa matkalaukussa säästääkseni, kieltämättä olo on vähän tukala...

Nyt olen siis Helsinki-Vantaan lentokentällä ja odottelen jatkolentoani Rovaniemelle ja sitten olen vihdoinkin kotona. Et puis, je serai chez moi. Viime yö meni varsin vähillä unilla, illalla pyörin pitkään sängyssä ja aamulla heräsin jo ennen herätyskelloa (joka olisi pirissyt klo 6.30). Olo oli kieltämättä hieman epätodellinen, kun pakkailin viimeisiä kamojani ja siivosin viimeisiä sotkujani. Varsin autiolta se yhdeksän kuukautta huoneenani ollut tila vaikutti ilman niitä vaate- ja tavarapinoja yltympäriinsä.

Lentokentälle minua lähtivät viemään Blandine, Mathilde sekä paras luokkakaverini Kathleen, Olivierille ja Erwanille sanoin heipat heidät lähtiessään töihin. Olin otettu Olivierin läksiäissanoista: ”sois heureuse”, ole onnellinen. Takaisinkin olen kuulemma aina tervetullut, ja aionkin jossain vaiheessa lähteä käymään taas Issy-les-Moulineauxissa – kunhan ensin taas saan suomalaisesta elämästäni kiinni. Kyllähän se jäähyväisten sanominen hieman tunteikasta oli, vaikken mikään tunteileva persoona olekaan.

Tunteellisuus kyllä karisi siinä vaiheessa, kun pääsin tutustumaan ranskalaiseen ”tehokkuuteen” Pariisin lentokentällä. Jonotin lähtöselvitykseen nimittäin tunnin ja vartin verran ja kun lopulta olin saanut laukkuni ruumaan menevälle hihnalle (tingattuani ensin sallituista kiloista ja otettuani käsimatkatavaroihin ne muutamat ylimääräkilot...), jouduin suorastaan juoksemaan turvatarkastuksen kautta lähtöportille. En ehtinyt edes vessassa käydä! Olen ihan varma, että samanlaisen jonon olisivat mitkä tahansa muut lentokonevirkailijat selvittäneet alle puoleen tuntiin, ikinä en ole ennen joutunut jonottamaan yhtä pitkään pelkkään lähtöselvitykseen. Onneksi mukanani oli sentään hieman evästä, muuten olisi jonottaessa tullut nälkä. Finnairin kolmioleipiä täytyy kyllä kehua, ne olivat oikeasti hyviä eivätkä sitä mohjoista lentokoneruokaa, mihin olen tottunut. Nyt Helsingissä söin ruisleivän, se maistui niin hyvältä!

Vieläkin on vaikea uskoa, että näin Suomen maankamaralle saavuttuani vaihto-oppilasvuoteni on ihan oikeasti ohitse, yhtä vaikeaa kuin silloin syyskuussa en meinannut uskoa vaihto-oppilasvuoteni alkaneen... Eniten minua tällä hetkellä hämmästyttää se, että kaikki ihmiset minun ympärilläni puhuvat suomea (paitsi vieressäni istuva suomenruotsalaisperhe, yritän hieman aktivoida aivojeni ruotsiosiota heitä salakuuntelemalla...) ja kassallakin voin asioida suomeksi. Tuntuu uskomattomalta. Tuntuu hyvältä.

Viimeinen ehtoollinen

No niin. Viimeinen päiväni Ranskassa alkaa jo kääntyä iltaa kohti. Huomenaamulla auto starttaa kohti Charles de Gaulle -lentokenttää siinä yhdeksän tienoilla ja iltakymmenen maissa minun pitäisikin sitten olla jo Rovaniemen lentokentällä. Tiedossa on siis pitkä päivä... Suunnitelmissani on ostaa Helsinki-Vantaan lentokentältä ruisleipä, viimeisen oikean ruisleipäni söin juurikin tällä kyseisellä kentällä sillon yhdeksän kuukautta sitten.

Tänään aikani on kulunut pakkailemisen ja siivoamisen parissa, yhdeksässä kuukaudessa tavaraa on ehtinyt kertyä. Papereita rahtasin pari pussillista roskikseen, tavallisia roskia saman verran sekä lisäksi vanhoja ja risaisia vaatteita, mitä en enää aikonut kantaa Suomeen. Matkalaukun painosta en ole ihan varma, vaikka yritinkin punnita sitä isäntäperheeni vaa'alla; lukema nimittäin heitteli useamman kilon, vaikka mihinkään en laukussa koskenut... Aavistelen, että ylipainoa lienee jonkun verran. Ei kai se auta kuin toivoa parasta ja valita mahdollisimman kivan näköinen lentokenttävirkailija...

Tunnelmani ovat ihmeen rauhalliset tällä hetkellä – taisin angstata ne lähtöangstini jo silloin aikaisemmin. Nyt fiilikseni ovat lähinnä odottavat, minusta on hurjan kiva palata kotiin. Nyt illalla menemme vielä isäntäperheeni kanssa ravintolaan. Toiveeni oli, että menisimme johonkin periranskalaiseen paikkaan, kun siihen on vielä mahdollisuus.

Mitäs sitä sitten sanoisi. Täytyy sanoa, että jossain vaiheessa vuotta tuntui oikeasti siltä, että se 10. kesäkuuta oli aivan hirvittävän kaukana, mutta niin se aika vain kului. Hirveästi tämä Ranskan-vuoteni on minulle opettanut ja olen tyytyväinen siitä, että lähdin – vaikka puolitosissani Karsulle sanoinkin, että hullun hommaahan tällainen on. Ensin on kurja fiilis, kun lähtee kotoa, ja sitten on kurja fiilis, kun pitäisi lähteä täältä... Vaikka ei minulla enää ole kurjaa fiilistä.

Vanhempieni täällä ollessa ehdin jo jossain määrin palata takaisin siihen suomalaiseen elämääni, jonka silloin viime syyskuussa jätin taakseni. Tässä parin viimeisen päivän aikana olen huomannut selvästi, että ensimmäiseksi kieleksi palasi nopeasti taas suomi – kaikki sellaiset pienet örähdykset puheen seassa ovat meinanneet olla enemmän suomea kuin ranskaa. Vanhempani tavatessani huomasin myös, että ei kotona ollut mikään muuttunut, ja se oli varsin mukava huomio.

Kai kotoa muuten löytyy ruisleipää?

Pieniä otoksia

Laiskana ihmisenä en jaksanut enää ladata näitä kuvia tuohon edelliseen postaukseen, joten tässä muutamia kuvia viime aikojen tunnelmista.

Viimeinen ateria koulussa - näitä aterioita ei taida tulla ikävä...

Lycée Rabelaisin ruokalaa

Etupiha ja koulun ovet

Notre Damen huipulta

La tour Eiffel Seineltä päin yövalaistuksessaan

Päättelimme, että joku oli yrittänyt nousta tuolta haudasta

Näitä syötiin. Paljon. Vähän turhankin paljon.

Samothrakeen Nike, jos kaikki eivät heti nimestä tiedä, mitä tarkoitin aikaisemmin

Macaroneja. Nämä ovat NIIN hyviä!

Jalat huutavat hallelujaa

Tässä siis loppuviikon kuulumisia, en jaksanut kirjoittaa näitä enää tuohon samaan postaukseen, jota naputtelin aikaisemmin. Tätä postausta innostuinkin sitten naputtelemaan parin sivun verran...

Torstaina lähdimme aamulla käymään Notre Damen huipulla. Olimme paikalla onneksi reippaasti ennen aukeamisaikaa, kymmeneltä paikalla oli nimittäin jo kymmenien metrien jono... Notre Dame on muutenkin yksiä suosikkikohteitani Pariisissa ja oli kiva viimeinkin kiivetä sinne torniinkin (vaikka jalat huusivatkin hallelujaa niiden 420 portaan ylös- ja alaspäinkiipeämisen jälkeen!). Notre Damesta selviytyttyämme lähdimme Karsun kanssa etsimään vähän ruokaa syntymäpäiväpiknikkiämme varten. Meillä kummallakin oli siis syntymäpäivä jo talvella, mutta päätimme viettää niitä yhdessä näin Pariisissa! Vaurastutimme muutenkin varsin useaa pariisilaista leipomoa, ihastuimme nimittäin niihin melko edullisiin leivoksiin...

Torstai-iltana lähdinkin sitten äitini kanssa katsomaan Mamma Mia! -musikaalia. Olin alun perin vähän skeptinen tuon musikaalin suhteen, täällä se on nimittäni ranskaksi, enkä ollut ihan varma siitä, että haluanko kuunnella Abban laulujen käännösversioita... Onneksi kuitenkin ostin ne liput, sillä tuo musikaali oli oikeasti loistava. Minua ei edes kummasti häirinnyt se, että kaikki laulut oli käännetty ranskaksi, koska nyt kuitenkin ymmärsin, mitä niissä noin suunnilleen sanottiin (varsinkin, kun osaan monia Abban kappaleita ulkoa englanniksi). Musikaali kesti 2,5 tuntia, mutta olisin vallan mainiosti voinut istua vielä toisenkin samanmoisen! Tietysti olemattomilla ranskan taidoilla ainakin vitsit taitaisivat mennä ohitse, mutta muuten suosittelen kyllä erittäin lämpimästi ranskankin kielellä.

Perjantaina jatkoimme Pariisin kulttuurikohteiden käymistä Riemukaaren merkeissä. Sielläkin olimme jo hyvissä ajoin ennen avaamisaikaa, mutta jonoa oli jo kertynyt. Päiväksi oli luvattu kunnon hellettä, mutta näin aamutuimaan ilma oli vielä mukavan raikas. Iltapäivällä lähdimme taas normaaliin tapaan käveleskelemään ympäriinsä, tällä reissulla tuli todellakin käveltyä... Jalat ovat olleet joka ilta ihan nuudeleina! Päivällä kävin lounastamassa isäntäperheeni luona, ihan mukava sielläkin oli pyörähtää ja puhua ranskaa. Paluumatkalla tulin taas Issy-les-Moulineauxin torin kautta, ihastuimme nimittäin perheeni kanssa raakamakkaroihin, joita täältä sai. Illalla lähdimmekin sitten katselemaan öistä Pariisia Seineltä päin bateau-mouche-risteilyllä.

Lauantaina minä ja Karsu lähdimme seikkalemaan kahdestaan Pariisin kirpputoreja, tosin ensin pyörähdimme Père Lachaise -hautausmaalla katsastamassa Oscar Wilden haudan. Päivästä oli luvattu erittäin kuumaa, ja minä ainakin tunsin tukahtuvani jo yhdentoista aikaan aamupäivällä... Tarkoituksemme oli vilkaista ensin hautausmaan lähistöllä sijainnut tori, jota emme kuitenkaan ikinä löytäneet. Jonkin aikaa harhailtuamme menimme suosiolla metrolla St Ouenin kirpputorille eli Pariisin suurimmalle torille. Siellä oli siis myynnissä kaikenlaista uusista ja vanhoista vaatteista antiikkihuonekaluihin sekä kaikenlaiseen krääsään. Tykkäsin torilla kiertelystä valtavasti ja tein pieniä hankintoja, suosikkini taisi olla uusi hattuni. Sain jopa alennusta, sillä rupattelin myyjän kanssa pitkään ranskaksi. Ilmeisesti tuo hattu oli varsin hyvä hankinta, sillä olen jo saanut kuulla kaupungilla lukuisia kommentteja, että hattuni on hieno. Torilta palatessani kiersin kuitenkin kunnon lenkin ylimääräistä, sillä eksyin ja lähdin väärään suuntaan... Tukahduttavan kuuma ilma, ripsakka puolen tunnin ylimääräinen kävely ja metromatka lämpöisessä metrossa takasivat sen, että palatessani imitoin Niagaran putouksia.

Lauantain iltaohjelma menikin sitten uusiksi lähestyvän ukkosen vuoksi. Alun perin meidän oli tarkoitus lähteä Vaux le Vicomten linnaan isäntäperheeni ja vanhempieni kanssa, mutta menimmekin lopulta vain ranskalaiseen ravintolaan. Minulla oli tosi mukava ilta, joten en ole pettynyt! Sitä paitsi olen niitä ranskalaisia linnoja nähnyt aika monta jo...

Sunnuntaiaamuna mietin pariin otteeseen tärkeysjärjestystäni aamutoimiani tehdessäni, sillä raahauduin sängystä seitsemältä ollakseni klo 8.30 Louvren jonossa. Aamuisessa Pariisissa oli kuitenkin varsin mukava tallustella, emmekä lopultakaan olleet Louvressa yhtään liian aikaisin. Joka kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina sinne on nimittäin ilmainen sisäänpääsy, joten avaamisaikaan jonot olivat joka sisäänkäynnillä jo kymmeniä metrejä. Myöhemmin ikkunoista kuikuilimme, että jono lasipyramidisisäänkäynnille oli ehkä muutaman sata metriä... Aamusta Louvressa oli varsin mukava kiertää, ja ihmispaljous alkoi ahdistaa vasta italialaisten maalausten osastolle harhailtuamme. Suosikkini oli kyllä edelleen Samothrakeen Nike. Pienen kenttälounaan jälkeen lähdimme Karsun kanssa tallustelemaan Marais'n aluetta kohti, matkalla löysimme myös niitä vintageputiikkeja. Minun ei ollut tarkoitus ostaa mitään, mutta lähdin kaupoista lopulta mukanani nahkavyö, mekko, huivi, sekä vanhojentanssihame! Onpahan ensi vuodelle yksi murhe vähemmän. Rahan kulumista kauhisteltuamme otimme suunnan kohti Seineä (pienen virhearvion jälkeen tosin, krhm) ja lepuutimme jalkojamme macaroneja syöden.

Maanantai olikin vanhempieni viimeinen päivä Pariisissa. Aamulla lähdimme Karsun kanssa katsastamaan Pariisin viemäreitä, sinnekin nimittäin pääsi vierailemaan. Edellisöinen sade parin kuukauden kuivuuden jälkeen oli kuitenkin aiheuttanut ongelmia, joten teimmekin ensin pyhiinvaellusmatkan Hard Rock Café -kuppilaan (ja matkalla myös pariin matkamuistopuotiin). Viemäreissä oli ihan mielenkiintoista vierailla, mutta sillä oikeasti haisi – se tosin taisi olla enemmän pitkällisen kuivuuden jälkeisen sateen aiheuttamaa kuin normaali olotila. Iltapäivä kuluikin sitten pakkaillessa ja siivoillessa äidin ja iskän huoneistoa. Illalla kävimme syömässä suosikkimereneläväpaikassani nimeltään Léon, alunperin ravintolasta vähemmän innostuneetkin joutuivat myöntämään, että valintani oli loistava. Tarjoilijakin oli oikein mukava nuori mies, mutta jouduin silti huomauttamaan laskussa olleesta virheestä... Valtavan äyriäisannoksen sekä vohvelin jälkeen masu oli aika täynnä.

Tiistaiaamu menikin sitten äidin ja iskän lähtötohinoissa. He lähtivät lopulta lentokentälle taksilla, joten en mennyt mukaan – lentokentällä kun on vähän raskasta rampata monta kertaa näin pienen ajan sisällä. Lähdimme siis Karsun kanssa taas seikkailemaan, iltapäivän ohjelmaan kuului mm. viimeisten tuliaisten hankinta sekä rue Mouffetard -kadulla käveleskely. Minulla oli ainakin tosi kivaa, vaikkemme mitään kummallisempaa tehneetkään. Päivälliselle menin isäntäperheeni luokse, oli taas tosi kiva olla heidänkin kanssaan pitkästä aikaa.

Tänään aamulla saatoin Karsun Châtelet-asemalle, mistä tämä jatkoi matkaansa lentokentälle. Iltapäivällä meidän on vielä tarkoitus tehdä jotain Blandinen ja Mathilden kanssa. Muuten minun aikani taitaa kulua kaikennäköisissä viime hetken valmisteluissa, pyykkiä täytyisi vielä pestä vähäsen, tavaroista karsia mukaanotettavat ja poisheitettävät, huoneeni voisin siivota... Tekemisen puutetta tuskin siis tulee. Kotiinlähtö ylihuomenna tuntuu ajatuksena vieläkin tosi uskomattomalta.

Perhelomaa Pariisissa

Viime päivät olen viettänyt ihan lomatunnelmissa – anteeksi siis postauksen viivästymisestä! Tämän postauksen kirjoittelin keskiviikkona, myöhemmätkin kuulumiset tulevat, kunhan saan ne naputeltua ylös.

Menin vanhempiani vastaan lentokentälle sunnuntaina ja sen jälkeen olenkin viettänyt aikaani heidän kanssaan Pariisia kierrellen. Hyvä ystäväni tuli myös Pariisiin tiistaina, joten nyt minun täytyy yrittää sumplia aikani perheeni, Karsun sekä isäntäperheeni kanssa...

Maanantaina vanhempani tulivat syömään isäntäperheeni luokse. Minä jouduin tulkkaamaan aika paljon kumpaankin suuntaan, mutta kyllähän siitä tuli hyvä mieli, että pärjäsin sekä suomella, englannilla että ranskalla! Mukavastihan siellä meni, Blandine oli laittanut parastaan, joten kurkkukeiton, kana-peruna-vihannespadan, juustojen sekä jälkiruoan (pähkinäkakkua, jäätelöä, marjoja) olo oli varsin elämäänsä tyytyväinen. Rahtasin myös jo aika lailla tavaroitani vanhemmilleni, he kun tulivat Pariisiin sopivasti puolityhjillä matkalaukuilla!

Tiistaina lähdin Karsua vastaan lentokentälle. Vaikka välissä olikin yhdeksän kuukautta, juttujen taso ei ollut kyllä yhtään noussut... Oli ihana päästä taas pälättämään (ja heittämään herjaa) suomeksi, ranskalaisen kaveripiirin huumorintaju oli kuitenkin varsin erilainen!

Keskiviikkona ohjelmassa oli Versailles'n puistossa vieraileminen vanhempieni sekä Karsun kanssa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, joten puutarhoissa oli varsin mukavaa käveleskellä ympäriinsä. Paluumatkalla pysähdyimme Issy-les-Moulineauxin torilla hakemassa hieman sapuskaa illalle. Minulla oli ainakin mukava päivä! Illalla emme sitten tehneetkään mitään kummallisempaa; kokkailimme päivällisen ja lähdimme vielä sen jälkeen vähän käveleskelemään ympäriinsä, Ben & Jerry's -jäätelöannos kruunasi illan. Näillä ruoilla laihdutuskuurista ei ole kyllä tietoakaan, olemme nimittäin maistelleet aika tavalla erilaisia ranskalaisen keittiön herkkuja... Mutta kaipa sitä ehtii Suomessakin?

Vähän olo on ollut silti haikea, vaikka onkin ollut tosi kiva viettää lomaa Pariisissa. Nyt olen löytänyt itsestänikin sen olotilan ”kahden kulttuurin välissä”, mistä kuulin entisiltä vaihtareilta. Toisaalta on hirveän kiva palata kotiin, mutta toisaalta varsinkin isäntäperhettäni tulee kyllä iso ikävä. Sitä se elämä kuitenkin on, c'est la vie, kuten Blandine minulle kirjoitti.

Une époque est déja finie

Nyt se sitten on ohitse, ranskalainen koulu nimittäin. Eilen oli viimeinen päiväni Lycée François Rabelais de Meudon -lukiossa.

Olo on kaikesta huolimatta hieman haikea, vaikken koulusta koko aikana oikein pitänytkään. Yhdeksän kuukauden aikana ehti kuitenkin kiintyä paikkoihin ja ihmisiin, ja varsinkin nyt loppuaikoina aloin viihtyä luokkalaisteni kanssa paljon paremmin. Kakkua he eivät olleet minulle leiponeet, mutta ison kortin sain kuitenkin. Itse vein kouluun ison pinon Hanna-tädin kakkuja, jotka hävisivätkin varsin nopeasti!

Eilen illalla olin vielä koulun järjestämässä hieman suomalaisen kevätjuhlan tyyppisessä tapahtumassa, jossa muutamat oppilaat esittelivät mm. näytelmäkatkelmia, kirjoituspajan tuotoksia sekä musiikkia. Näytelmät olivat tosi hyviä! Tapahtuman loputtua jäin vielä pitkäksi aikaa juttelemaan luokkalaisteni kanssa ja sanoin heipat myös luokanvalvojalleni monsieur Bouquerelille sekä englanninopettaja madam Pavardille. Pääsin myös keskustelemaan herra Rehtorin kanssa, tähän asti olen hoitanut asiani herra Apulaisrehtorin avustuksella. Kuulemma olisin jopa tervetullut takaisin ranskalaiseen kouluun niin halutessani... Sain myös kehuja ranskankielentaidoistani.

Yöllä tänne kämpille palattuani ja iltateetäni hörppiessäni olo oli varsin epätodellinen: mitä nyt? Luulenpa, että tuo sama tunne tulee vielä voimakkaampana kotiin palattuani. Ja vaikka olo olikin illalla haikea ja surullinenkin, hyvä mieli jäi siitä, että tänne kuitenkin jäänee muutama ihminen, joilla luultavasti tulee edes vähän ikävä minua. Tiedän myös, että ranskalaista koulujärjestelmää en tule loppujen lopuksi kaipaamaan, vaikka lopun nostalgiafiiliksissä siltä tuntuisikin. Haikeudesta huolimatta minä haluan palata kotiin. Lupasin kuitenkin kirjoittaa kuulumisiani luokkamme blogiin, joten olen naputellut jo pari tuntia ranskaksi tekstiä vaihtovuodestani. On ihanaa huomata, ettei se ranskaksi kirjoittaminen ole enää hirveän työn ja tuskan takana! Verta, hikeä ja kyyneleitä tämän ranskankielen oppimiseen olen kuitenkin vuodattanut.

Tänä aamuna selvittelin päätäni käymällä hieman juoksentelemassa (viimeisiä kertoja luultavasti tässä Seinen varrella...) ja sen jälkeen siivoamalla huonettani ja kylppäriäni. Heitin roskiin mm. hirvittävän pinon koulumuistiinpanoja; minä en niitä Suomessa tarvi, eikä minulla olisi niille edes tilaa. Muutaman paperin sentään nostalgiasyistä säästin. Oli myös nostalgista lueskella niitä runoja, joita analysoimme alkusyksystä – tällä kertaa minä jopa ymmärsin, mitä niissä sanottiin.

Huomenna minun pitäisikin sitten suunnistaa Charles de Gaulle -lentokentälle vanhempiani vastaan. On ihanaa nähdä teitä, jos ehditte vielä lukea tämän viestin! Täytyy myöntää, että ajatus on vieläkin hieman epätodellinen; onko minun kotiinpaluuni jo niin lähellä? Olen kieltämättä ajatellut kotiinpaluutani kurjissa fiiliksissä rypiessäni, mutta se on silti ollut aina ajatuksissa muotoa sitten kun.

Kokkauksia

Niin se aika humahtaa, koulupäiviäkin on enää kaksi jäljellä. Fiilis on kieltämättä aika kummallinen, tästä koulustahan minä olen koko vaihtoaikani halunnut päästä eroon. Huomenna tarkoituksenani on leipoa iso kasa Hanna-tädin kakkuja, jotka vien perjantaina kouluun luokkakavereilleni. Olin jopa kuulevinani huhun, että yksi luokkalaiseni leipoisi minun viimeistä koulupäivääni juhlistaaksemme kakun, saapa nähdä, pitääkö se paikkansa...

Viimeinen kouluviikkoni on vierähtänyt lähinnä kokeita tehdessä. Maanantaina raapustelin kaksi tuntia Euroopan 1900-luvun totalitarismeista, tekstiä sain aikaan nelisen sivua (yhden konseptin siis), joka taitaa olla tämänhetkinen ennätykseni ranskankielisissä kokeissa – eikä se ollut edes vaikeaa! Tänään minulla oli aamulla englannin suullinen koe, tosin ei ihan tavallisessa muodossa. Meidän piti nimittäin pitää pieni esitelmä lukemamme kirjan yhdestä luvusta, joka sitten nauhoitettiin tietokoneelle opettajan arvosteltavaksi. Ihan hyvin sekin taisi mennä, vaikka esitelmäni olikin hieman lyhyempi kuin ihannepituuden verran. Tänään kertailin vähän fysiikan ja biologian asioita huomiseen kokeeseen, toivottavasti se menisi paremmin kuin se edellinen luonnontiedeaineiden kokeeni... Perjantaina pitäisi vielä väkertää yksi matematiikan koe, ennen kuin jätän ranskalaisen koulun lopullisesti taakseni.

Maanantaina koin henkilökohtaisia kauhunhetkiä koepakkaamisen muodossa. Mistä tätä tavaraa oikein on tullut? Kaikki vaatteet ja kirjat sain tungettua matkalaukkuuni (reilun ylipainon ja pienen tunkemisen kera tosin), mutta ulkopuolelle jäi vielä viisi paria kenkiä, kaikki kosmetiikkatuotteet sekä kaikennäköistä pikkuroinaa. Sekä tuliaiset, joita tosin ei vielä ole! Missäköhän vaiheessa minä sellaisetkin hankkisin?

Olen yrittänyt nauttia näistä loppuajoista parhaani mukaan. Koulussakin on jo pidemmän aikaa ihan siedettävää olla, kun niitä kavereita on alkanut siellä olla enemmän (ei sillä, että minä koulusta edelleenkään pitäisin). Minua tosin huvittaa se, että olen jutellut tosin paljon yhden luokkalaiseni kanssa mesessä, hän kun on varsin harvoin kouluissa tunneilla... Käyhän se näinkin. Minusta myös tuntuu, että useammat luokkalaiseni ovat olleet kiinnostuneita minusta vasta nyt, kun lähtöni on jo käsillä.

Tänään minulla on ollut miltei vapaapäivä, sillä aamun ranskantunti oli peruttu. Iltapäivällä olisi tosin ollut lisä-ranskantunti, mutta sinne meneminen oli vapaaehtoista, joten voinette arvata iltapäivän ohjelmani... En siis palannut kouluun enää aamun englannintunnin jälkeen. Iltapäivällä lähdin harhailemaan ulos ilman sen kummempia ennakkosuunnitelmia; loppujen lopuksi kävelin puolentoista tunnin verran Issy-les-Moulineauxin ja Pariisin välillä ja ostin vielä jäätelön ennen paluutani. Loppuillan vietin erilaisia leivontablogeja pläräten, nyt pääni suorastaan pursuaa erilaisia leivonta- ja kokkausideoita! Niitä olisi niin ihanaa päästä kokeilemaan. Täällä Ranskassa olen ymmärtänyt erilaisten salaattien arvon ihan eri tavalla kuin ennen; Suomessa salaatti tuntuu olevan monesti vain se aterian pakollinen paha (ainakin kouluruoan suhteen mielipiteeni on tämä, vaikka muuten Suomen ilmaista kouluruokaa arvostankin). Salaatinkastikkeidenkin arvon olen vihdoinkin ymmärtänyt (kunhan ne eivät ole valmiskastikkeita, yäk.

Excusez-moi

Senlisin kaupunkia

Kaikki tiet vievät Pariisiin

Senlis - ei sitä kuvasta tosin näe, samanlainen pikkukaupunkin kuin kaikki muutkin...

 

Vaihtoaikani lähestyessä loppuaan vierailutahtimme on vain kiihtynyt, nykyään suuntaamme viikonloppuisin aina johonkin suuntaan. Eilen lauantaina kävimme katsastamassa Provins-nimisen kaupungin, joka oli edelleen miltei samanlainen kuin tuhat vuotta takaperin. Tuota nimeä ei pidä sitten sekoittaa Provence-maakuntaan, joka sijaitsee Etelä-Ranskassa! Paikka oli varsin sympaattinen, vaikka iltapäivän hellelukemat vähän latistivat kaupunkikiertelyfiilistäni. Päivän kohokohta taisikin olla lounashetki; kreikkalainen salaatti ja kunnon jäätelöannos toteuttivat kummasti sanomaa ”hyvä ruoka, parempi mieli”.

Provinsin muuri

 

Jäätelöä on viime aikoina tullut kummasti syötyä, sitä kun löytyy pakkasesta useamman paketin verran, mutta vaaka on silti ruvennut näyttämään suopeampia lukemia. Ehkä minä olen siis oppinut jotain näistä ranskalaisten hoikkuuden saloista? Ranskalaisille irtojäätelöt ovat muuten kohtuullisen vieras tapaus; tavallisista marketeista irtojäätelöitä saa vain useamman kappaleen paketeissa. Jäätelökioskejakaan täällä ei ole samalla tavalla kuin Suomessa, mutta niitä italialaisia jäätelöbaareja löytyy kohtuullisen usein. Hintataso on niissa kuitenkin korkeampi kuin Valion kojuissa... (Mut on ne hyviä. Vähän liiankin hyviä.)

Mitäs täällä muuten. Perjantaina pääsin koulusta taas vaihteeksi aikaisin perutun ranskantunnin takia, joten suuntasin iltapäivällä elokuvateatteriin katsomaan Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides -leffan. En tykännyt siitä yhtä paljon kuin ensimmäisestä tai kolmannesta Piratesista, mutta kyllähän sitä katsoessa aika vierähti kelloa vilkuilematta. Aikatauluja katsoessani ehdin jo suutahtaa, että luottoteatterini oli mennyt pettämään minut ja esitti vain dubattua versiota, mutta onneksi se oli vain painovirhe. Minä en vain osaa enkä halua kuvitella Jack Sparrowta ranskaksi! Leffan jälkeen harhailin vielä jonkin aikaa rue de Rennesin kaupoissa, suunnittelin hieman kenkien ostamista, mutten loppujen lopuksi saanut aikaiseksi.

Tänään sunnuntaina olen tyypilliseen tapaan vain löhöillyt (aamulenkkiä lukuun ottamatta!) ja viettänyt aikaani lähinnä tietokoneen seurassa (jota siis kunnon vaihtarit eivät tietystikään harrasta, krhm...). Iltapäivällä käväisimme tosin mutkan keskustassa perheeni kanssa, Issy-les-Moulineauxissa oli nimittäin tänään katukirppari. Minä en ostanut mitään, mutta Blandine ja Olivier ostivat jalkalampun – ja tällä hetkellä tämän kerrostalon hissi on rikki. Minun elämääni se ei kummemmin vaikuta, sillä harrastan hyötyliikuntaa kiipeämällä portaita (kuudenteen kerrokseen ravaaminen muutaman kerran päivässä kohottaa kummasti sykettä), mutta tämän talouden miehet tuntuivat olevan siitä hieman harmissaan.

Tekemättömiä tehtäviä olisi kyllä ihan riittämiin, mutta tänään en ole oikein saanut mitään aikaiseksi. Pläräsin vähäsen muistiinpanojani historiasta huomiseen kokeeseen, mutta tietoni 1900-luvun totalitarismeista ovat silti hieman huteralla pohjalla... (Koin yhdellä historiantunnilla maailmankuvani avartumisen, kun tajusin, miten ranskalaiset kirjoittavat venäläiset nimet Stalin ja Lenin: Staline ja Lénine.) Koepakkauskin pitäisi tehdä, että hahmottaisin paremmin tämänhetkisen tavaramääräni. Aloittelin sitä sentään jo pinoamalla vaatteitani siisteihin kasoihin lattialle, onhan sekin edistystä (normaalitilan ollessa siis se ”kasoissa lattialla”, heh).

Saippuakuplakone. Nyt mä olen nähnyt kaiken.

 

Joskus Blandinen kanssa keskustellessani minua rupeaa ärsyttämään se, että hän analysoi jokaista sanomaani asiaa hirvittävän tarkasti ja monesti vain kontekstissä Ranska hyvä – Ranska huono. Tässä vähän aikaa sitten kerroin, että en ole ranskaksi ja suomeksi ihan sama ihminen, mistä Blandine oli kovasti kiinnostunut. Kerroin siis huomanneeni, että käyttäydyn ranskaksi enemmän ranskalaisen kulttuurin tapojen mukaan, mikä tietysti on ihan luonnollista, kieli ja kulttuuri kun kulkevat käsi kädessä. Blandine halusi tietää, pidänkö ”muuttumista” positiivisena vain negatiivisena asiana ja tuntui olevan siinä uskossa, että kadun tätä muutosta. Minulle se ei ole oikein kumpaakaan, se vain on, ja se on ollut minun keinoni sopeutua ranskalaiseen yhteiskuntaan. Vaihto-oppilasvuodessani on ollut valtavasti hyviä asioita, mutta Blandine on tuntunut jääneen kiinni niihin muutamiin minua vähemmän miellyttäneisiin asioihin (kuten koulu). Tiedän, että hän haluaa olla hyvä hostäiti – ja onkin! – mutta minua vähän rassaa se, että minun täytyy miettiä kaikkia sanomisiani etukäteen Blandinen mielenrauhan säästämiseksi. Onneksi Olivier on kuitenkin paikalla tasoittamassa tilannetta, ja hän ottaa asiat paljon rennommin kuin Blandine. Olivierin ja minun huumorintajutkin menevät melko hyvin yksiin, hän kun ymmärtää jopa sarkasmin päälle.

Kyllähän jokaisesta keskiaikaisesta kaupungista pitää yksi Mäkkäri löytyä?

Viikon päästä (!!!) tapaankin sitten vanhempani ja tiistaina Pariisiin lennähtää yksi vanhimmista ystävistäni. Voin sanoa tässä vaiheessa, että ikävä on ollut! Senkin kanssa olen kuitenkin oppinut elämään, ja kiitettävästi ne kaveritkin ovat jaksaneet yhteyttä pitää (<3). Kohta pitäisikin sitten aloittaa taas integroituminen takaisin suomalaiseen sielunmaisemaan ja yhteiskuntaan, jossa small-talk, pardon ja excusez-moi ovat tuntemattomia ilmauksia, mutta jossa ihmisten voi luottaa tarkoittavan sitä vähää sanomaansa. Ja jossa saa ruisleipää.

Le début de la fin ?

Fiilikset ovat tänään olleet hieman lopun alku -tunnelmissa, näin tänään nimittäin Hannaa luultavasti viimeistä kertaa täällä Ranskassa, hän lähtee Suomeen jo ensi lauantaina. Vietimme siis viimeisen yhteisen Pariisi-iltapäivän!

Tämä Hannan lähtö havahdutti minutkin siihen, että yksi jakso minun elämästäni alkaa hiljalleen lähestyä loppuaan. Vaikka aikaa minulla onkin jäljellä vielä kolmen viikon verran, vanhempieni tulo reilun viikon päästä (!) tavallaan silti katkaisee vuoteni jo hieman ennen kotiintuloa. Koulussakin opettajat ovat jo varmistelleet lähtöpäivääni – koulupäiviä minulla on jäljellä enää seitsemän! Niihin päiviin mahtuu kylläkin vielä neljä suurta koetta, voi kun kiva... Muuten fiilikset ovat olleet varsin hyvät, yritän nauttia näistä loppuajoista parhaani mukaan.

Tämä kappale sisältää tyttöilyä: olen nimittäin huomannut hieman pariisilaistuneeni, ei tämä yhdeksän kuukauden täällä oleilu ihan ilman seurauksia ole sujunut. Korollisia kenkiä minulla on nykyään pari paria enemmän kuin lähtiessä, kuten myös huulipunia. Tänään minun oli tarkoitus käydä ostamassa vain uusi meikkivoide, mutta myyjä sai minulle myytyä myös huulipunan sekä rajauskynän... sainpahan kokeilumeikin samalla, näytti tosi kivalta! Meikkien ostaminen on vähän turhankin helppoa, kun joku työntää sopivan väriset putelit valmiiksi käteen. Mutta mun uusi huulipunani on ihana, taidan vielä käydä ostamassa sen poskipunan...

Ristiriitaisesti lähdön lähestyessä minulla on nyt ollut koulussa kaveririntamalla mukavampaa kuin aikoihin, mikä johtunee tästä viimeikin melko sujuvasta ranskan kielestä. Olen nimittäin viime aikoina pyörinyt paljon muidenkin seurassa kuin niiden ensimmäisten kaverieni, mikä on tuntunut varsin mukavalta. Eivät ne luokkalaiseni edelleenkään minulle mitään sydänystäviä ole, mutta kyllä heidän seurassaan ihan hyvin jo viihtyy kouluaikana.

Viime maanantaina kävin myös viimeisen kerran täällä uimahallissa. Liikaa siellä oli edelleenkin porukkaa minun makuuni, joten mummojen seassa joutui pujottelemaan... meille taviksille oli nimittäin vain pari rataa, muut oli varattu uimakoululaisille. Sanottakoon, että viihdyn suomalaisessa uimahallissa paljon paremmin – siellä on yleensä sentään vähän enemmän tilaa, ja halli on auki enemmän kuin pari tuntia illassa.

Tällä hetkellä minulla on ihan hyvä fiilis. On mukavaa, että kotiinlähtö on jo lähellä, mutta minulla on vielä aikaa nauttia Pariisista vähän aikaa. Pariisi oikeasti on ihana kaupunki, minkä muistin taas tänään.

Ihanaa leijonat IHANAA!!!

Seuraan hyvin vähän urheilua, mutta näemmä täällä ulkomailla ollessa kansallismielisyyteni on noussut ihan uusiin lukemiin urheilun seuraamisen suhteen ja jännitin leijonien kultapeliä melkein yhtä kovasti kuin äitini. Eilen illalla jouduin juhlimaan yksikseni, sillä eiväthän ranskalaiset mitään jääkiekosta ymmärrä, mutta tunnelma oli silti voitokas! Tällä hetkellä olisi niin ihanaa olla Suomessa... mutta aina on ihanaa olla SUOMALAINEN!

Minä jatkan vanhojen ja nolojen jääkiekkohittien luukuttamista YouTubessa!

Kaiken maailman ilmaveivejä

Sunnuntaithan käyvät hiljalleen vähiin... kuten aika täällä noin muutenkin.

Koulussa on ollut taas samanlaista kuin aina ennenkin. Tämä surkuhupaisa episodi niiden poissaolojen suhteen sai muuten taas jatkoa, sillä Blandine sai taas kirjeen kahdesta poissaolosta: tällä kertaa ne olivat yhdeltä lauantailta ja siltä STS:n reissulta – kumpikin siis oli luvallinen poissaolo ja vieläpä etukäteen ilmoitettu. Tällainen vatkaaminen ei ole ainakaan parantanut minun kuvaani ranskalaisesta koulusta!

Torstaina kävimme katsomassa luokkamme kanssa kevään viimeisen teatteriesityksen, tällä kertaa ohjelmistossa oli psykoanalyytikko Jungin omaelämäkerralliseen kirjaan perustuva Une vie de rêve(s). Minuun näytelmä ei oikein iskenyt, valehtelematta taistelin koko esityksen ajan unta vastaan... asiaa ei varmastikaan auttanut etukäteen ottamani allergialääke (täälläkin ne harvat hyttyset ovat löytäneet minut!), joka aiheutti uneliaan olon. Onneksi perjantaina koulu alkoi minulla vasta klo 11, joten saatoin nukkua kunnon yöunet.

Tutustutin taas perhettäni suomalaisten leivonnaisten maailmaan leipomalla eilisaamuna mustikkapiirakan. Mustikoita jouduin metsästämään perjantai-iltana useammastakin marketista, lopulta löysin ruotsalaisia pakastemustikoita pakastekauppa Picardista. Mustikkapiirakka onnistui mainiosti! Täytyy kyllä sanoa, että piirakan syömisen jälkeen ei ollut vähään aikaan nälkä, sillä ranskalaisilla on tapana syödä kaikki leivonnaiset yms. heti tuoreeltaan, joten viidennes kunnon mustikkapiirakasta oli ihan kunnollinen annos. Illalla menimme vielä syömään lähipizzeriaan, jossa söin ihanan pizzan lisäksi järjettömän kokoisen jäätelöannoksen. Eilisiltana olikin aika tolkuttoman ähkyinen olo... (niin mikä laihkari?) Jaksoinpahan katsoa Euroviisuja!

Eilen lauantaina lähdimme Blandinen ja Olivierin kanssa tutustumaan Pariisin pohjoispuolella sijaitsevaan Senlis-nimiseen pikkukylään. Paikka oli kieltämättä nätti, mutta näin jo useampia ranskalaisia pikkukyliä kiertäneenä voin sanoa, että eivätpä ne niin kovasti toisistaan eroa... Sitä en tietenkään näille ranskalaisille kertonut, ihastelinpahan vain kyseistä kyläpahasta.

Tänään aloittelinkin sitten aamuni reippaasti kunnon intervallijuoksentelulla, vaikka olisikin tehnyt mieli jäädä lojumaan sänkyyn. Eilisen sapuskat kuitenkin painoivat masussa sen verran, että jotain täytyi tehdä... Sitten pääsinkin puhumaan äitin ja iskän kanssa, heidän tuloonsa on enää pari viikkoa! Oli myös jännä huomata, miten havahduin ajan rajallisuuteen huomatessani laskurin tikittävän jo alle neljää viikkoa.

Tänään pitäisi sitten ilmeisesti kansallishengen nimissä seurata jostain tätä Suomi–Ruotsi-jääkiekkofinaalia. Eilen yritin hieman selittää näille, että kuinka iso asia jääkiekko – vieläpä MM-kisojen Suomi–Ruotsi-finaali! – suomalaisille on, mutten tiedä, ymmärsivätkö he asiaa vieläkään. Isäntäperheeni nyt ei muutenkaan urheilua (tai Euroviisuja) pahemmin seuraa.

Olen tässä myös mietiskellyt, miten tämä vaihto-oppilasvuoteni (yhdeksänkuukautiseni) on minua muuttanut. Ajattelin aloittaa listauksen näin kevyemmin ruokailusta, sillä sehän on yksi ranskalaisten lempiasioista. Olen tottunut täällä näihin pitempiin ruokailuväleihin jo varsin hyvin, tosin minusta on kyllä kiva palata myös suomalaiseen useamman aterian rytmiin. Myös lihaa on tullut syötyä varsin paljon, ranskalaisille tuo kasvispainotteisempi ruokavalio kun tuntuu olevan niin utopistinen ajatus... Pystynkin jo syömään melko punaista lihaa (tosi punaista näin suomalaisella asteikolla), myös löysiksi keitetyt kananmunat menevät jo kivuitta alas. Kaikennäköisiä vihanneksia olen ennenkin osannut syödä, mutta täällä olen tottunut mm. endiiviin, parsaan, erilaisiin kaaleihin... Lautasen puhdistan monesti patonkiviipaleella. Leivokset, kakut jne. syön nykyään aina haarukalla, se on oikeasti osoittautunut mukavammaksi tavaksi kuin lusikalla syöminen! Sammakonkoipia en ole tosin vielä syönyt, pitäisköhän niitäkin jostain hommata ennen Suomeen paluuta... ;)

Et après, je fais quoi ?

Tänään kotiinlähtölaskuri näyttää jo alle kuukautta, mikä tuntuu vähän kummalliselta ja ihanalta samaan aikaan. Ranskan aikani rupeaa oikeasti olemaan loppusuoralla! Ehdin jo päästä taas vähän suomalaislukion makuun vääntämällä ensi vuoden kurssivalinnat (tosin niistä täytyy neuvotella vielä rankasti opon ja ranskanopen kanssa). Tuntuu harvinaisen kivalta, että saan itse päättää opinnoistani (vaikka sen ensi vuoden stressimäärän kanssa tuskin on enää yhtä aurinkoinen olo).

Eipäs täällä tällä viikolla mitään kummempia ole tapahtunut, olen käynyt koulussa kuten aina ennenkin. Tänään mainitsin muutamille luokkalaisille, että minulla on tämän viikon jälkeen vain pari viikkoa koulua jäljellä, ja heidän reaktionsa oli, etten saa kuulemma lähteä täältä vielä. Minua tämä hieman huvitti, mutta tietyllä tavalla myös ärsytti, sillä muuten aika harva luokkalaiseni on viettänyt oikasti aikaansa minun kanssani tänä vuonna.

Täytyypä myös mainita eilisestä liikuntatunnista (nyt kun se kerrankin oli...). Minä olen siis koko vuoden ihmetellyt sellaista kummallista hajua, mikä liikuntasalissa ja pukuhuoneissa on leijunut. Tuo koulurakennus on varsin iäkäs (rakennettu -69), joten ihan kaikki osiot eivät ole enää ihan ajan tasalla. Mm. koko koulun jätevedet keräävä putkisto vuotaa, ja juuri liikuntasalin seinän vieressä on monta vuotokohtaa. Nykyään vuoto on niin paha, että liikkasalin seinästä tihkuu epämääräistä nestettä (voinette arvata, mitä se on). Tietenkään korjaustöistä (joiden piti alun perin alkaa jo kolmisen vuotta sitten) ole tietoakaan! Olen ihan tyytyväinen siihen, ettei minun tarvitse olla tässä koulussa enää ensi vuonna. Liikuntatunnilla lähdimme siis reippailemaan läheiseen metsikköön. Ensi viikolla liikunnanopettaja ei taas vaihteeksi ole täällä, joten minulla on jäljellä enää yksi tunti liikuntaa!

Englanninopettajani sai minut aamulla hyvälle tuulelle huomautuksellaan, että minun ranskani sisältää jo ranskan kielelle tyypillisiä ilmauksia ja intonaationikin rupeaa muistuttamaan ranskaa. Osaan nykyään hirveästi kaikenlaisia pikkuisia puhekielen ilmauksia ja sanontatapoja (”Et après, vous faites quoi?” oli kuulemma oikein ranskan puhekielen mukainen). Olen huomannut, että olen oppinut hirveästi ranskan rakenteesta, vaikka se kielioppipuoli onkin vielä vähän hakusessa.

Tänään sain onneksi reppunikin takaisin, kävimme iltapäivällä noutamassa sen Pariisista. Tulin kummasti paremmalle tuulelle, kun sain kaikki omat kamani takaisin. Ei siinä repussa sinällään mitään kovin arvokasta ollut – vähän vaatteita, kosmetiikkaa yms., mutta se tunnepuoli olisi jäänyt harmittamaan enemmän, kuten vaikka päiväkirjani menetys. Aika iso osa vaatteista lensi kyllä suoraan pyykkikoriin, sillä viiden päivän aikana niihin oli ehtinyt pinttyä varsin tunkkainen haju.

Repunhakumatkalla piipahdimme myös Suomi-instituutissa (Institut Finlandais), sillä se ei ollut kovin kaukana. Siellä oli ihan hauska pyörähtää ja selailla vähän suomenkielisiä lehtiä, pääsin myös puhumaan suomea virkailijan kanssa. Blandinen mielestä oli hauskaa, että virkailija osasi suoraan puhua minulle suomea – itse luulen sen johtuneen tervehdykseni intonaatiosta, jonka sanoin tarkoituksella huomattavan suomalaisittain.

Viime päivinä olen taas vaihteeksi pohtinut vaihto-oppilasvuottani isäntäperheen kannalta, sillä olen heidänkin kanssaan puhunut asiasta paljon tässä vastikään. Tämän perheen edellinen vaihtari oli siis japanilainen Sara, jonka vaihtarivuosi oli juuri näitä ”elämäni paras vuosi” -kokemuksia. Luulen sen olevan syy siihen, miksi minulla on välillä sellainen olo, että isäntäperheeni on vähän pettynyt siihen, kun minulle tämä vuosi ei kuitenkaan ole ollut se elämäni paras. Mukavaa täällä on ollut, mutta on niitä vaikeuksiakin ollut aika tavalla (alun kurjuuksissa rypiessä tuli löydettyä se tunnesyöjäpuolikin – sen takia niitä vaihtarikiloja varsinkin silloin alkuaikoina kertyi...). Varsinkin itsestäni olen oppinut valtavasti, ja tunne siitä, että minä pärjään, on vain entisestään vahvistunut.

Nyt lähden kuitenkin nauttimaan IKEAn ruokapuolen antimista, leivoin nimittäin tuossa äsken Ikean valmispussin avustuksella kaksi ruis-puolukkaleipää (keittiössä tuoksuu niin  hyvältä!). Eihän se oikean täysjyväruisleivän veroista ole, mutta ihan hyvä korvike kuitenkin (harvemmin pelkkä leipätaikina on maistunut yhtä hyvältä, heh).

Lyonin-reissu

Vaihteikkaan Lyonin-reissun jälkeen olen jälleen palannut Pariisiin. Matka oli kiva!

Torstaina menin siis aamulla pariksi tunniksi kouluun, tein nimittäin sen historiankokeen. Kovin vaikea se ei ollut, mutta Versailles'n sopimuksen (en ole ihan varma noista suomenkielisistä nimistä, ranskaksi Traîté de Versailles) laatimispäivämäärää en muistanut. Samapa tuo, minulla nimittäin on enää kolme viikkoa (!) koulua jäljellä. Laitoimme nimittäin Suomen STS:n asialle, joten saan kuin saankin lopettaa kouluni hieman aikaisemmin. Myönnettäköön, että tätä koulua ei tule ikävä.

Puolen päivän jälkeen suuntasin siis Pariisin Gare de Lyon -asemalle junaani etsimään. Tämä oli siis kaiken kaikkiaan toinen junallamatkustuskertani Ranskassa ja ensimmäinen kerta yksin, joten lähdin asemalle aika lailla etukäteen. Löysin kuitenkin junani ongelmitta, pas de problèmes! Paikkalippuni oli vieläpä ensimmäiseen luokkaan; ilman vaihto- ja palautusoikeutta lipun sai kaikkein halvimmalla sinne. Eron kakkosluokkaan huomasi etenkin penkkien ja jalkatilan koossa...

Perillä Lyonissa tapasin monta entuudestaan tuttua ja tuntematonta vaihtaria sekä kaksi STS:n edustajaa, Sarahin ja Mauden. Illalla ohjelmassa oli vielä nuorisohostelliin asettumisen jälkeen keilausta. Asuin samassa huoneessa toisen suomalaisen, kahden sveitsiläisen, uusiseelantilaisen ja kanadalaisen kanssa, meillä meni varsin mukavasti, vaikkei nuorisohostellin laatua voinutkaan taivaisiin ylistää (sängyissä ei voinut liikahtaakaan, jos ei halunnut herättää nitinällä kaikkia muita, suihkusta tuli noin kolmen sekunnin verran vettä kerrallaan, vessojen siisteystaso oli vähän kyseenalainen, huoneesta löytyi jos jonkinmoista ötökkää...), mutta näkymä ulkoterassilta oli kerrassaan mainio, emmekä me viipyneen hostellissa kuin kahden yön verran. Meidän huoneessamme kaikki myös nukkuivat yöllä, mitä ei voi sanoa kaikista muista... Puhelimeni kanssa minulla oli myös pieni ongelma, sillä jostain syystä laturini ei toiminut hostellissa. Onneksi olin ollut kaukaa viisas ja ottanut mukaan kakkospuhelimenani (Suomi-puhelimenani täällä) toimivat ikivanhan Nokian, joka kestäisi luultavasti ydinpomminkin. Kovin muodikas se ei tietystikään ollut, mutta täysin toimiva soittamiseen ja viestien lähettämiseen.

"Parveke"

Keilaamasta

Me kaikki

Minä erään suopean kanadalaisen kuvaamana

 

Lauantaina lähdimme aamusta vanhaan Lyoniin, jossa meillä oli hetki vapaata kiertelyaikaa ennen miniatyyri- ja elokuvatarpeistomuseota. Tuo museo oli tosi hauska tapaus, minä tykkäsin siitä kovasti mutta tiedän kyllä, että monen vaihtarin mielestä museokäynti oli ajanhaaskausta... Päiväruokailu hoitui piknikin muodossa Tête d'Or -puistossa, jossa siestan jälkeen surffailimme pienellä lammella polkuveneillä. Iltasella meillä oli taas vapaa-aikaa, jolloin seurueemme kanadalaiset ja amerikkalaiset löysivät pienen puodin, missä oli myynnissä kaikenmoisia rapakon takaa löytyviä elintarvikkeita (Dr Pepper, Reese's ja Pop Tarts herättivät ihastuneita huudahduksia...). Illalla ennen hostelliin lähtemistä STS tarjosi meille vielä jäätelöannokset – tosin illalla rupesi olemaan vähän jo viileä jäätelön syömiselle.

Sunnuntaina ohjelmassa ei ollut paljonkaan järjestettyä tekemistä. Aamulla kirjauduttamme hostellista ulos piipahdimme roomalaisten aikaisessa amfiteatterissa, mutta sen jälkeen meillä olikin vapaa-aikaa kaupoissa kiertelemiselle. H&M tuntui olevan monen suosikki... Itse yritän vältellä liiallista sieltä ostelua, sillä H&M:ään pääsee Rovaniemelläkin. Juna-asemalle lähdimme varsin varhain, sillä ensimmäiset lähtivät junilla jo ennen neljää. Minulla oli siis edessä 2,5 tunnin odottelu...

Ennen junaan lähtöä seurasi vielä pieni vastoinkäyminen: eräs ruotsalainen tyttö nimittäin erehtyi repuista ja otti minun STS-reppuni omansa sijasta (reput siis olivat samannäköiset). Voinette arvata minun fiilikseni siinä vaiheessa, kun huomasin reppuni hävinneen... Onni onnettomuudessa oli sentään se, että lompakkoni, junalippuni yms. olivat käsilaukussani, joka sentään oli vielä tallella. Illalla soittelimme kyseisen ruotsalaisen kanssa ja loppu hyvin, kaikki hyvin, sillä hänen perheestään ilmeisesti joku tulee ensi keskiviikkona käymään Pariisissa ihan muista syistä, mutta hän voi tuoda reppuni silloin. Melkoisen soitto- ja tekstiviestirumban ehdin eilisiltana kuitenkin käydä läpi!

Viikonlopun kommunikointi hoitui lähinnä epämääräisellä englannin ja ranskan sekoituksella, joten kun isäntäperheen kanssa piti taas vaihtaa ihan oikeaan ranskaan, niin hetken aikaa piti järjestellä ajatuksia. Oli kuitenkin jännä huomata, miten helppoa ranskan puhuminen nykyään on, ja kuinka paljon minä oikeasti olen sitä oppinut! Monet muutkin näyttivät myös tekevän samaa kuin minä, eli vaihtavan lennosta ranskasta englantiin ja toisin päin.

Tänään suomalaisen äitienpäivän kunniaksi (Ranskassa sitä vietetään 29.5.) annoin Blandinelle äitienpäiväkortin, hän oli erittäin ilahtunut! Omalle äidillekin pitäisi saada se kortti postitettua, heh... Mutta ehkä me voimme viettää äitienpäivää sitten ranskalaisen kalenterin mukaan! ;)

Näillä sitä ajeltiin!

 

Ah, byrokratiaa!

Olen tällä viikolla taas voivotellut sitä, kuinka ranskalaisessa koulussa ei mikään tunnu toimivan. Maanantaina menin siis selvittelemään niitä poissaoloja (joita tietääkseni minulla ei ollut); alkuperäinen veikkaukseni päivämääristä meni pieleen, mutta syyn arvasin oikein: minut oli nimittäin merkattu poissaolevaksi kahdelta lauantailta. En kylläkään tiedä, tajusiko se Vie scolairen täti vieläkään loppujen lopuksi, että minä en ole lauantaisin koulussa... Katsellaan, tuleeko uusia ilmoituksia olemattomista poissaoloista.

Tänään sain myös kutsun prémière litteraire -luokan ylioppilaskirjoituksiin! Olen käynyt koulumme rehtorille kertomassa ainakin pariin kertaan, että minä en osallistu ylppäreihin täällä, mutta eipä näytä menneen viesti vieläkään perille. Minähän en ole enää edes Ranskassa noiden ylppäreiden aikaan (alkavat 17.6.), mutta täytyy ilmeisesti käydä taas puhelemassa sen herra Rehtorin sihteerin kanssa. Olenko vielä kertaakaan sanonut, että minulla menevät hermot tähän systeemiin???

Jäljelläolevien koulupäivienkin laskeminenkin meni vähän plörinäksi, sillä kuulemma STS:n mukaan en voi lopettaa koulua muutamaa päivää aikaisemmin. Minua tämä luonnollisesti ärsyttää, sillä haluaisin kuitenkin viettää aikaani vanhempieni kanssa, eikä niillä muutamalla koulupäivällä ole minun koulunkäyntini kannalta mitään merkitystä. En oikein ymmärrä STS:n logiikkaa, sillä heille oli ok se, että tulin tänne vasta koulujen jo alettua (isäntäperheen toivomuksesta) ja STS:n reissujen takia koulusta saa olla surutta pois. Seuraan tilannetta ja yritän löytää itseäni miellyttävän ratkaisun.

Koulunkäynti on onneksi tällä viikolla muuten varsin kevyttä. Maanataisin minulla on tavallisestikin melko lyhyt päivä (silloin tosin oli englanninkoe, johon en vaivautunut lukemaan – huonoin numeroni englannista taitaa olla niinkin surkea kuin 17/20...), tiistaina minulla oli vain yksi tunti koulua, sillä kaikki iltapäivän tunnit oli peruttu opettajien pedagogiikkakoulutuksen tms. takia ja tänään keskiviikkona koulupäiväni loppui jo klo 11.

Tänään lounastimme Hannan kanssa yhdessä Pariisissa. Haimme kivasta lounassalaattibaarista salaatit vapaavalintaisilla täytteillä (nam!) ja istuskelimme Pont de l'Alman pienellä nurmialueella (ihan siinä prinsessa Dianan kolaripaikan vierellä). Kevyt salaatti sopi loistavasti lämpimään ja aurinkoiseen iltapäivään ja oli kiva taas pälättää suomeksi pitkästä aikaa. Hannaa en enää niin kovasti ehdi enää nähdäkään; hän nimittäin lähtee Suomeen aikaisemmin kuin minä.

Lounaspiknikin jälkeen jouduinkin hoitelemaan muutamia pakollisia asioita kuten läksyt (yksi matematiikan devoir maison on vielä tekemättä, mutta ehkä voin palauttaa sen vähän myöhässä... heh), pakkaaminen (vielä vähän vaiheessa – olen vähän turhankin viime hetken pakkaaja), historian kokeeseen kertailu (edelleen vaiheessa) sekä Suomen opolle viestin kirjoittaminen ensi vuoden kurssivalinnoista (tehty!). Myönnän, että oli kiva jo hoitaa ensi vuoden Suomen kouluasioita.

Huomenna olisi sitten ohjelmassa Lyoniin lähtö iltapäivällä, aamulla joudun menemään pariksi tunniksi kouluun (historiantunnilla olisi koe ensimmäisestä maailmansodasta, kivaa...). Tänään hain kotimatkalla vähän eväitäkin huomiselle: ostin omenoita, täysjyväkorppuja, pähkinä-hedelmäsekoituspussin sekä muutaman myslipatukan, joten varsin terveellisellä linjalla on tarkoitus jatkaa! Toivottavasti Lyonissa olisi vähän parempi sää kuin viime kerralla, muistan viime vierailustani joululomalla kaikista parhaiten sen, että minulla oli kylmä.

Minusta on myös viime aikoina tuntunut, että ikäväni Suomeen on muuttanut muotoaan. Varsinkin helmi- ja maaliskuu tuntuivat suorastaan humahtaneen ohitse, mutta nyt loman jälkeen ajan kulku tuntuu taas hidastuneen. Luulen sen johtuvan siitä, että odotan taas kotiinpaluuta enemmän, nyt kun se on jo paljon lähempänä (eihän tässä ole enää kuin reilun kuukauden verran tätä Ranskan-aikaa jäljellä). Minusta on vain niin huisin kivaa palata kotiin, vaikka joudunkin siellä heti keittiöremontin keskelle.

Vappuja

Iloista vappua Suomeen! Täällähän vappua ei siis kummemmin juhlita, vaikka tämä vapaapäivä onkin. Ainoa isätäperheeni harrastama vappuperinne on kielon ostaminen ja laittaminen maljakkoon, se kuulemma tuottaa onnea. Minullakin on siis oma kieloni yöpöydälläni. Myönnän, että vähän on ikävä simaa, munkkeja ja tippaleipiä...

Kouluun meneminen tuntui tällä viikolla joka päivä jostain syystä taas pitkästä aikaa erittäin ankealta. Perjantaina meillä oli lisäksi matematiikankoe, jonka mokasin kyllä täydellisesti... Koe oli hirvittävän pitkä (kukaan ei ehtinyt tehdä enempää kuin ehkä puolet tehtävistä) ja ensimmäisessä kysymyksessäni vastaamiseni tökkäsi siihen, etten vain ymmärtänyt kysymystä! Matematiikkasanastoa ei myöskään löytynyt pienestä keltaisesta sanakirjastani, joten kokeesta ei ole odotettavissa kovinkaan päätähuimaavaa numeroa. Läksyjäkin pitäisi vääntää vielä ennen Lyoniin lähtöä iso kasa.

Perjantai-iltapäivän hyppärini ajan harrastin Britannan kuninkaallisten häiden seuraamista. Koulussa englannin tunnilla puhuimme jonkin verran noista häistä, ja minä olin joistan henkilöistä aistivinani sellaisen asenteen, että miksi ihmeessä ranskalaisten pitäisi seurata Britannian kuninkaallisten avioitumista. Minusta häiden seuraaminen oli ihan hauskaa viihdettä!

Tänään sunnuntaina kävimme isäntäperheeni kanssa bateau mouche -veneajelulla Seinellä. Olen siis ollut tuollaisella veneajelulla kerran aikaisemminkin, mutta tämä kerta oli kyllä huomattavasti mukavampi lämpimän sään ansiosta. Taisin myös tulla ikuistetuksi varmaan muutaman kymmenen japanilaisen perhealbumiin...

Blandine sai tällä viikolla tekstiviestin (!), että minun poissaoloni olisivat selvittämättä. Tätä ihmettelimme kaikki, sillä minulla ei kummemmin niitä poissaoloja ole – viimeisin poissaoloni on muistaakseni tammikuulta STS:n Pariisi-päivän takia. Luulen vähän, että vaikka STS onkin ilmoittanut koululle poissaolojeni syyn, poissaoloista vastaavia koulutyöntekijöitä ja opettajia ei kuitenkaan ole infottu. Täkäläisessä koulussani nimittäin tieto kulkee hyvin huonosti. Minua tällainen ärsyttää aika lailla, sillä tiedän selvittäneeni jokaisen poissaolon, joiden syy on minussa itsessäni (niitä taitaa olla peräti kaksi – istun tunneilla huomattavasti ahkerammin kuin suurin osa luokkalaisistani), ja nyt koulu urputtaa selvittämättömistä poissaoloista, vaikka luulen kyseen olevan vain informaation kulkemisen olemattomuudesta. Samalla opettajat saattavat olla pois viikkoja (meillä ei ole taas ainakaan kolmeen viikkoon liikuntatunteja, näin esimerkkinä) ja opettajien poissaoloista, tuntimuutoksista yms. tiedottaminen on varsin olematonta.

Tänään oli vähän huono päivä, vaikka bateau mouche -ajelulla olikin mukavaa.

Paluu arkeen

Voin kertoa, että kouluunmeno kahden viikon pääsiäisloman jälkeen oli varsin tahmeaa. Unirytmikään ei tykkää siitä, että kello pirisee jo 6.25 (että ehtii vähän torkuttaa).

Pääsiäistä ainakaan täällä meillä ei sen kummemmin vietetty, tosin maanantaina ruokana oli lammasta ja jälkkäriksi suklaata (en ole varmaan ikinä syönyt pääsiäisenä näin vähän suklaata!). Muutenkin pääsiäisviikonloppu sujui varsin terveellisissä merkeissä, lenkkeilin ja nautin auringosta. Rusketustakin alkaa hieman näkyä, vaikkei sitä näiden valmiiksi ruskeiden keskieurooppalaisten rinnalla huomaakaan. Olen kuitenkin jo vähemmän kalpea kuin ennen! Melkein jopa loukkaannuin siitä, että yksi koulututtava huomautti rusketukseni olevan hieman punertavansävyinen – kaikkia ei ole siunattu niillä keskieurooppalaisten geeneillä.

Tiistaina piti siis raahautua taas kouluun. Laskeskelin tänään aamulla junaa odotellessani, että kaiken kaikkiaan minulla on jäljellä enää 21 koulupäivää – niitä nimittäin vähentää mm. ensi viikon STS:n järjestämä Lyonin-reissu sekä vanhempieni visiitti, jolloin en todellakaan aio olla koulussa. Tuon 21 päivän luulisi hujahtavan varsin nopeasti! Koulu on ollut minulle koko vaihtoni ajan se kaikista vaikein ja rankin asia, ja varsinkin lomien jälkeen sinne meneminen on vaikeaa, vaikkei koulu ihan niin kamalalta tunnukaan kuin viime syksynä.

Tänään meillä oli ranskan nelituntinen bac blanc, joten turhan kevyeksi tätä lomalta palaamista ei ollut tehty... Minun siis odotetaan tekevän nuo kaikki tehtävät kuiten kaikki muutkin, joten tänä aamuna raapustelin sitten kolme tuntia ja kolme sivua analyysiä erilaisista näytelmäpätkistä (Molière aukeaa mulle ranskaksi, joo...). Oikeastihan aikaa olisi ollut neljä tuntia, mutta kolmen tunnin jälkeen sai lähteä, eikä minun kouluunpanostamiseni ole täällä ihan sillä tasolla, että jäisin kirjoittamaan ranskankoetta ”ylimääräisellä” ajalla... Kirjallisuuskommenttini taisi sen takia jäädä aika kököksi, mutta mitäpä tuosta. Yleistä hilpeyttä kokeessa aiheutti kansilehden teksti: ”L'usage des calculatrices et des dictionnaires est interdit” – kyllä minä ymmärrän, miksi sanakirjat kielletään, mutta taskulaskimet?

Koulun alkaminen aiheutti myös pienen angstipäivän, tiistaina mieliala tuntui olevan aika maassa. Piristin kuitenkin itseäni ostamalla kotimatkalla kasan omenoita ja cashewpähkinöitä (minut tuntevat ehkä tietävät, että omenat ovat mun iso heikkouteni... voisin syödä niitä vaikka kuinka paljon!) ja lueskelin illan kirjaa (ranskaksi, tietysti) eväitäni mutustellen. Muuten olen tuntenut oloni kuitenkin kohtuullisen onnelliseksi nyt kun vaihtoyhdeksänkuukautiseni alkaa hiljalleen lähestyä loppusuoraa. Koulua lukuun ottamatta (ja niitä vaihtarikiloja) olen varsin tyytyväinen elämääni täällä, sillä isäntäperheeni kanssa menee tosi mukavasti, mutta odotan silti kotiinpaluuta ihan mieluissani. Ainakin se minun täytyy sanoa, että olen oppinut arvostamaan sitä omaa tavallisen tylsää elämääni Suomessa ihan uudella tavalla ja siihen kiva palata.

Nyt täytyisi kuitenkin hilata ajatukset vielä kotiinpaluusta tähän Ranskasta nauttimiseen, aikaa kun ei ole enää kuin alle 1,5 kk jäljellä. Ensi viikon torstaina olen siis lähdössä Lyoniin STS:n järjestämälle kolmipäiväiselle matkalle, toivottavasti siitä tulee kivaa! :) Muuten tälle loppuajalle en ole hirveästi kehittänyt vielä ohjelmaa eräiden lähipiirini ihmisten visiittejä lukuun ottamatta. Jossain välissä pitäisi ilmeisesti ruveta vähän latomaan noita kertyneitä tavaroita ja vaatteita pinoihin ja miettimään, että mitkä tontut sitä tavaraa ovat tänne kantaneet... heh. (Veikkaan, että hymy kyllä hyytyy sitten, kun pitäisi oikeasti pakata ne tavarat jonnekin.)

Eläimellinen päivä

Loma vetelee viimeisiään... Nyyhkis. Mihinkäs se kaksiviikkoinen taas humahti? Onneksi vielä huominen maanantai on vapaata.

Loppuloman viimeiset päivät ovat kuluneet samoissa merkeissä kuin aikaisemminkin, eli olen lenkkeillyt aamuisin ja kierrellyt iltapäivällä Pariisia. Nykyisin aamulenkille täytyy lähteä jo varsin varhain, esimerkiksi lauantaina kelloni soitti klo 8.30. Näemmä siitä urheiluhulluudesta ei ikinä pääse eroon, vaikka vietinkin koko viime syksyn aika lailla laiskotellen.

Eilen vähän turisteilimme perheeni kanssa, kävimme nimittäin vierailemassa Saint Chapelissa sekä Conciergeriessa. Saint Chapel on siis vanha kirkko ja Conciergerie Ranskan vallakumouden aikainen vankila. Pääsimme myös sen hirveän pitkän jonon ohi, sillä ostimme lippumme Conciergerien kassalta, jonne kävelimme jonottamatta – sen sijaan Saint Chapeliin oli muutaman kymmenen metrin mittainen jono. Ei yhtään hassumpaa!

Strutsi. Väärällä puolella aitaa.

Tänään lähdimme käymään hieman Pariisin ulkopuolella sijaitsevassa eläintarhassa. Aluksi ajelimme autolla puiston ”safariosuuden” läpi, siellä siis oli kaikenlaisia eläimiä Afrikasta. Sen jälkeen menimme tutustumaan perinteisempään eläintarhaan. Päivä oli mukava, vaikka tuo eläintarha olikin enemmän lapsille suunnattu.

Elefantti

Seeproja

Sarvikuono

Kirahvivauva

Nallekarhu