En français

Lupailin sitä ranskaksi kirjoittamaani tekstiä tuolla aikaisemmin, joten tässä se nyt olisi. Tämän kirjoittelin vielä Ranskassa ollessani, lähinnä tämä käsittelee loppuaikojen fiiliksiä ja tarkoituksenani olisi myös laittaa tämä luokkamme blogiin. Suomennos löytyy alapuolelta (se ei sitten ole sanasta sanaan, olen lähinnä kääntänyt haluamani idean). Blandine auttoi minua muutamien oikeikirjoitusseikkojen kanssa, joten kaikista hienoimmista fraaseista en voi ottaa kunniaa itselleni... Hyvää juhannusta kaikille, minusta oli ainakin mukava viettää juhannusta Suomessa!

Les gens m'ont demandé de raconter comment s'était passée mon année en France. Mais comment raconter brièvement les expériences vécues pendant neuf mois, qui contiennent la joie, le chagrin, le rire, les pleurs... ?

A l'aéroport à Rovaniemi, ma ville natale, en septembre dernier, j'ai pensé à ce que j'étais en train de faire. Je quitterais mon pays pour neuf mois et je me trouverais toute seule en France chez une famille d'accueil que je n'avais jamais rencontré avant. Comment je survivrais au mal du pays, à une année scolaire sans mes parents, sans mon chien, sans mes amis, sans tout ce que était familier... Mais j'ai voulu faire cette expérience.  

J’admets qu'au début, c'était dur pour moi. J'avais étudié le français avant que je sois arrivée, mais c'est très différent de lire les manuels scolaires quelques fois par semaine avec une professeur ou d'arriver en France, dans une famille française et dans un lycée français et d'essayer de parler et de comprendre en français tout le temps ! Les deux ou trois premiers mois, j'étais fatiguée tout le temps, même si je dormais beaucoup plus que j'avais d'habitude de dormir. Parfois, je me suis sentie si frustrée, parce que tout le monde voulait que je n'utilise que le français tout le temps, mais ce n'est pas évident avec une langue étrangère... J'avais beaucoup de choses à dire, mais je n'avais pas de mots pour m'exprimer.

Se faire des nouveaux amis, ce n'était pas évident non plus avec une langue étrangère. Heureusement, les camarades dans ma classe ont été gentils avec moi ! Mes camarades m'ont montré l'école et aidé avec tout ce que je ne comprenais pas. Le premier cours d'anglais était si agréable, parce que j'ai tout compris ! Les cours d'anglais ont été faciles pour moi pendant toute l'année, et ils ont aussi été un peu comme des « pauses » de la langue française – quand j'avais parlé et écouté une heure d'anglais, j'avais de nouveau de l'énergie pour français.

Je me souviens, comment les petites réussites avec le français m'ont rendue heureuse. La première fois que j'ai téléphoné en français, la première fois que j'ai été capable de prendre des notes pendant un cours, la première fois que j'ai compris la discussion que j'ai écoutée... Au fur et à mesure la grammaire française a commencé à paraître un peu plus logique, même si il reste toujours des trucs que je ne comprends pas. Mais j'ai fait énormément de progrès et je suis contente de moi ! J'ai aussi lu des livres en français – pas de livres de ”grande qualité”, mais des livres d'Anna Gavalda, des livres pour les enfants, énormément de bandes dessinées... C'est plutôt le langage courant que j'ai appris, donc maintenant il me reste à apprendre à écrire un français plus « éloquent ». Mon petit dictionnaire jaune a été mon compagnon quotidien.

Mon année m'a appris aussi d'autres choses que seulement la langue. Avec la langue, j'ai appris la culture française beaucoup mieux que j'aurais pu l'apprendre chez moi, quand j'ai étudié le français en Finlande. Mais en plus de choses par rapport à la langue et à la culture, j'ai appris des choses sur moi-même. J'ai remarqué que parler une langue étrangère n'est pas si difficile que ça quand on est obligé et on apprend assez vite aussi. J'ai appris comment je me comporte quand je suis stressée. Je sais que je ne montre pas très facilement mes sentiments, mais c'est comment je suis. Cependant, j'ai essayer de communiquer, même si je ne me suis pas toujours sentie si bien.

La seule personne avec moi dans cette expérience a été moi-même, donc j'ai appris à avoir confiance en moi-même. Ma mère m'a toujours dit que « les choses ont l'habitude de se mettre en ordre », et la phrase est plutôt vraie.

Maintenant que je suis en train de finir mon année en France, je ne sais pas comment je devrais me sentir. J'ai toujours rêvé d'une année à l'étranger quand j'étais petite, et maintenant j'ai besoin de nouveaux rêves... Mon pays me manque, et je veux revenir chez moi, mais quand même mon départ me rend nostalgique et langoureuse. On ne peut pas vivre dans un pays sans apprendre à s'attacher au moins un peu à ce pays.

A la fin, je suis heureuse d’avoir eu le courage pour partir. Merci pour vous, qui ont vit un peu cette experience avec moi.

Minua on monesti pyydetty kertomaan vuodestani Ranskassa, mutta kuinka voin kertoa lyhyesti yhdeksän kuukauden aikana eletyistä kokemuksista, jotka sisältävät iloa, surua, naurua ja itkua…?

Kotikaupunkini Rovaniemen lentokentällä viime syyskuussa ollessani ajattelin sitä, mitä olin juuri tekemässä. Lähtisin kotimaastani yhdeksäksi kuukaudeksi ja tulisin yksin Ranskaan asumaan isäntäperheen luokse, jota en ollut koskaan aikaisemmin tavannut. Kuinka selviytyisin koti-ikävästä, kouluvuodesta ilman vanhempiani, ilman koiraani, ilman ystäviäni, ilman kaikkea tuttua… Mutta minä halusin saada tämän kokemuksen.

Myönnän, että alku oli minulle vaikeaa. Olin opiskellut ranskaa aikaisemmin, mutta on täysin eri asia lukea koulukirjoja muutaman kerran viikossa opettajan johdolla kuin saapua Ranskaan yhden perheen luokse asumaan ja kouluun opiskelemaan ja yrittää puhua ja ymmärtää ranskaa koko ajan! Ensimmäisten kahden tai kolmen kuukauden ajan olin koko ajan väsynyt, vaikka nukuinkin paljon enemmän kuin minulla yleensä oli tapana. Ajoittain oli erittäin turhautunut, sillä kaikki halusivat minun käyttävän pelkästään ranskaa, mutta ei se ole niin helppoa vieraan kielen kanssa. Minulla oli paljon sanottavaa, mutta ei sanoja kertomaan ajatuksiani.

Uusien ystävien saaminen vieraalla kielellä ei sekään ollut helppoa. Onneksi luokkakaverini olivat tosi kilttejä minulle! He esittelivät minulle koulua ja auttoivat aina, kun en ymmärtänyt. Ensimmäinen englannintunti oli todella mukava, sillä minä ymmärsin kaiken!  Englannintunnit olivat mukavia koko vuoden ajan, sillä ne olivat minulle helppoja ja samalla ne olivat vähän ”taukoja” ranskan kielestä – kun olin puhunut ja kuunnellut tunnin ajan englantia, jaksoin taas panostaa ranskan kieleen.

Muistan kuinka pienet onnistumiset ranskan kielen kanssa saivat minut onnelliseksi. Ensimmäinen kerta kun puhuin puhelimessa ranskaksi, ensimmäinen kerta kun pystyin kirjoittamaan tunnilla muistiinpanoja, ensimmäinen kerta kun ymmärsin kuuntelemani keskustelun… Vähitellen ranskan kielioppikin alkoi vaikuttaa hieman loogisemmalta, vaikken koskaan voikaan ymmärtää siitä kaikkea. Edistyin hirveästi ja olen tyytyväinen itseeni! Luin myös kirjoja ranskaksi – en niinkään ”laatukirjallisuutta” kuin Anna Gavaldan teoksia, lastenkirjoja, paljon sarjakuvia… Opin ennemminkin puhuttua käyttöranskaa kuin kirjoitettua kieltä, joten sen suhteen minulla on vielä töitä tehtävänä. Pieni keltainen sanakirjani oli päivittäinen kumppanini.

Vuoteni opetti minulle myös muita asioita kuin ranskan kielen. Kieltä oppiessani opin myös ranskalaista kulttuuria paljon paremmin kuin olisin voinut oppia sitä missään muualla. Kielen ja kulttuurin lisäksi opin kuitenkin eniten asioita itsestäni. Huomasin, että vieraan kielen puhuminen ei olekaan niin vaikeaa kun muuta mahdollisuutta ei ole ja oppiminenkin käy nopeasti. Opin, kuinka käyttäydyn stressaantuneena. Tiedän, etten näytä tunteitani kovin avoimesti (ranskalaisen kulttuurin mukaan), mutta se nyt vain sattuu olemaan osa minun luonnettani. Olen kuitenkin yrittänyt aina kommunikoida, vaikka huonojakin päiviä on sattunut kohdalle.

Ainoa henkilö tätä kokemusta kokemassa olen ollut minä itse, joten olen oppinut luottamaan itseeni entistänkin enemmän. Kuten äidilläni on tapana sanoa, ”asioilla on tapana järjestyä”, ja olen todennut voivani luottaa tähän ajatukseen.

Nyt kun vuoteni Ranskassa on loppumaisillaan, en oikein ota selvää tunnetiloistani. Pienenä unelmoin aina vuodesta ulkomailla, joten nyt minun täytyy saada uusia unelmia. Minulla on ikävä kotimaatani ja haluan palata kotiin, mutta lähtöni saa oloni silti nostalgiseksi ja kaihoisaksi. Missään ei voi elää pitempää aikaa kiintymättä paikkaan ainakin vähäsen.

Loppujen lopuksi olen tyytyväinen siitä, että silloin syyskuisena aamuna minulla oli rohkeutta kävellä lähtöportista. Kiitos teille, jotka elitte tätä kokemusta minun kanssani.

Kotona ollaan

Tänään ajoin elämäni ensimmäistä kertaa autoa. Olen edelleen hengissä, auto säilyi naarmuitta ja opettajakin kehui, ettei se ollenkaan huonosti mennyt. Tavoitteenani on saada kortti mahdollisimman nopeasti, joten syksyyn mennessä yritän käydä kaikki teoria- ja ajotunnit. Ainakin näin ensimmäisellä kerralla ajaminen tuntui tosi kivalta, eikä se kytkimenkään käyttäminen kovin vaikeaa ollut.

Tänään oli jo viides aamu, kun heräilin omasta sängystäni. Kodissamme on täydellinen sekasotku keittiöremontin takia, mutta viihdyn silti täällä. Saan röhnöttää sohvalla jos haluan, saan kärrätä kaupassa kärryn täyteen suomalaista ruokaa (tarvinneeko sanoakaan, että ruisleipää on tullut syötyä) ja voin käydä saunassa vaikka joka ilta. Olen yrittänyt päästä omaan elämääni takaisin kiinni mahdollisimman nopeasti.

Kotiutuminen on käynyt yllättävän nopeasti ja varsin vähillä mielialanhyppelyillä – vaikken ihan täysin niiltäkään ole välttynyt. Suurimmat angstit olen tainnut kuitenkin jo angstata ennen kotiintuloani. Olen purkanut matkalaukkuni ennätysvauhtia (yleensähän en ehdi kärrätä laukkuja varastoon ennen seuraavaa reissua) ja yrittänyt löytää kaikki tavarani näin äidin siivoilun jäljiltä. Olen kotona.

Asiat ovat muuttuneet hyvin vähän viime syyskuusta. Olen nähnyt jo muutamaa kaveriani, eikä se yhdeksän kuukauden poissaolo loppujen lopuksi ole niin pitkä aika. Rovaniemi näyttää entiseltään. Vaikka Pariisiin verrattuna Rovaniemi onkin varsinainen tuppukylä, niin minulle tämä on juuri oikea paikka tällä hetkellä. On ihanaa olla juuri tässä.

Jatkossa päivitän blogiani varmaan parin postauksen verran (saatte todistuksen ranskantaidoistani yhden tekstin merkeissä), mutta suurimmilta osin tämä alkaisi olla tässä. Bloggaaminen on kuitenkin osoittautunut varsin koukuttavaksi harrastukseksi, joten ehkä saatte vielä lukea kirjoituksiani jossain päin tätä ihmeellistä nettiä. Pysykää kuulolla.

Game over

Tämän tekstin kirjoitin Helsinki-Vantaan lentokentällä 10.6. jatkolentoa odotellessani. 

Epäilin hetken silmiäni, kun lentokoneen lämpömittari ilmoitti ulkoilman lämpötilaksi +29°C. Tulinko minä tosiaankin Suomeen? Minulla on päälläni kaikki paksuimmat vaatteeni tilaa matkalaukussa säästääkseni, kieltämättä olo on vähän tukala...

Nyt olen siis Helsinki-Vantaan lentokentällä ja odottelen jatkolentoani Rovaniemelle ja sitten olen vihdoinkin kotona. Et puis, je serai chez moi. Viime yö meni varsin vähillä unilla, illalla pyörin pitkään sängyssä ja aamulla heräsin jo ennen herätyskelloa (joka olisi pirissyt klo 6.30). Olo oli kieltämättä hieman epätodellinen, kun pakkailin viimeisiä kamojani ja siivosin viimeisiä sotkujani. Varsin autiolta se yhdeksän kuukautta huoneenani ollut tila vaikutti ilman niitä vaate- ja tavarapinoja yltympäriinsä.

Lentokentälle minua lähtivät viemään Blandine, Mathilde sekä paras luokkakaverini Kathleen, Olivierille ja Erwanille sanoin heipat heidät lähtiessään töihin. Olin otettu Olivierin läksiäissanoista: ”sois heureuse”, ole onnellinen. Takaisinkin olen kuulemma aina tervetullut, ja aionkin jossain vaiheessa lähteä käymään taas Issy-les-Moulineauxissa – kunhan ensin taas saan suomalaisesta elämästäni kiinni. Kyllähän se jäähyväisten sanominen hieman tunteikasta oli, vaikken mikään tunteileva persoona olekaan.

Tunteellisuus kyllä karisi siinä vaiheessa, kun pääsin tutustumaan ranskalaiseen ”tehokkuuteen” Pariisin lentokentällä. Jonotin lähtöselvitykseen nimittäin tunnin ja vartin verran ja kun lopulta olin saanut laukkuni ruumaan menevälle hihnalle (tingattuani ensin sallituista kiloista ja otettuani käsimatkatavaroihin ne muutamat ylimääräkilot...), jouduin suorastaan juoksemaan turvatarkastuksen kautta lähtöportille. En ehtinyt edes vessassa käydä! Olen ihan varma, että samanlaisen jonon olisivat mitkä tahansa muut lentokonevirkailijat selvittäneet alle puoleen tuntiin, ikinä en ole ennen joutunut jonottamaan yhtä pitkään pelkkään lähtöselvitykseen. Onneksi mukanani oli sentään hieman evästä, muuten olisi jonottaessa tullut nälkä. Finnairin kolmioleipiä täytyy kyllä kehua, ne olivat oikeasti hyviä eivätkä sitä mohjoista lentokoneruokaa, mihin olen tottunut. Nyt Helsingissä söin ruisleivän, se maistui niin hyvältä!

Vieläkin on vaikea uskoa, että näin Suomen maankamaralle saavuttuani vaihto-oppilasvuoteni on ihan oikeasti ohitse, yhtä vaikeaa kuin silloin syyskuussa en meinannut uskoa vaihto-oppilasvuoteni alkaneen... Eniten minua tällä hetkellä hämmästyttää se, että kaikki ihmiset minun ympärilläni puhuvat suomea (paitsi vieressäni istuva suomenruotsalaisperhe, yritän hieman aktivoida aivojeni ruotsiosiota heitä salakuuntelemalla...) ja kassallakin voin asioida suomeksi. Tuntuu uskomattomalta. Tuntuu hyvältä.

Viimeinen ehtoollinen

No niin. Viimeinen päiväni Ranskassa alkaa jo kääntyä iltaa kohti. Huomenaamulla auto starttaa kohti Charles de Gaulle -lentokenttää siinä yhdeksän tienoilla ja iltakymmenen maissa minun pitäisikin sitten olla jo Rovaniemen lentokentällä. Tiedossa on siis pitkä päivä... Suunnitelmissani on ostaa Helsinki-Vantaan lentokentältä ruisleipä, viimeisen oikean ruisleipäni söin juurikin tällä kyseisellä kentällä sillon yhdeksän kuukautta sitten.

Tänään aikani on kulunut pakkailemisen ja siivoamisen parissa, yhdeksässä kuukaudessa tavaraa on ehtinyt kertyä. Papereita rahtasin pari pussillista roskikseen, tavallisia roskia saman verran sekä lisäksi vanhoja ja risaisia vaatteita, mitä en enää aikonut kantaa Suomeen. Matkalaukun painosta en ole ihan varma, vaikka yritinkin punnita sitä isäntäperheeni vaa'alla; lukema nimittäin heitteli useamman kilon, vaikka mihinkään en laukussa koskenut... Aavistelen, että ylipainoa lienee jonkun verran. Ei kai se auta kuin toivoa parasta ja valita mahdollisimman kivan näköinen lentokenttävirkailija...

Tunnelmani ovat ihmeen rauhalliset tällä hetkellä – taisin angstata ne lähtöangstini jo silloin aikaisemmin. Nyt fiilikseni ovat lähinnä odottavat, minusta on hurjan kiva palata kotiin. Nyt illalla menemme vielä isäntäperheeni kanssa ravintolaan. Toiveeni oli, että menisimme johonkin periranskalaiseen paikkaan, kun siihen on vielä mahdollisuus.

Mitäs sitä sitten sanoisi. Täytyy sanoa, että jossain vaiheessa vuotta tuntui oikeasti siltä, että se 10. kesäkuuta oli aivan hirvittävän kaukana, mutta niin se aika vain kului. Hirveästi tämä Ranskan-vuoteni on minulle opettanut ja olen tyytyväinen siitä, että lähdin – vaikka puolitosissani Karsulle sanoinkin, että hullun hommaahan tällainen on. Ensin on kurja fiilis, kun lähtee kotoa, ja sitten on kurja fiilis, kun pitäisi lähteä täältä... Vaikka ei minulla enää ole kurjaa fiilistä.

Vanhempieni täällä ollessa ehdin jo jossain määrin palata takaisin siihen suomalaiseen elämääni, jonka silloin viime syyskuussa jätin taakseni. Tässä parin viimeisen päivän aikana olen huomannut selvästi, että ensimmäiseksi kieleksi palasi nopeasti taas suomi – kaikki sellaiset pienet örähdykset puheen seassa ovat meinanneet olla enemmän suomea kuin ranskaa. Vanhempani tavatessani huomasin myös, että ei kotona ollut mikään muuttunut, ja se oli varsin mukava huomio.

Kai kotoa muuten löytyy ruisleipää?

Pieniä otoksia

Laiskana ihmisenä en jaksanut enää ladata näitä kuvia tuohon edelliseen postaukseen, joten tässä muutamia kuvia viime aikojen tunnelmista.

Viimeinen ateria koulussa - näitä aterioita ei taida tulla ikävä...

Lycée Rabelaisin ruokalaa

Etupiha ja koulun ovet

Notre Damen huipulta

La tour Eiffel Seineltä päin yövalaistuksessaan

Päättelimme, että joku oli yrittänyt nousta tuolta haudasta

Näitä syötiin. Paljon. Vähän turhankin paljon.

Samothrakeen Nike, jos kaikki eivät heti nimestä tiedä, mitä tarkoitin aikaisemmin

Macaroneja. Nämä ovat NIIN hyviä!

Jalat huutavat hallelujaa

Tässä siis loppuviikon kuulumisia, en jaksanut kirjoittaa näitä enää tuohon samaan postaukseen, jota naputtelin aikaisemmin. Tätä postausta innostuinkin sitten naputtelemaan parin sivun verran...

Torstaina lähdimme aamulla käymään Notre Damen huipulla. Olimme paikalla onneksi reippaasti ennen aukeamisaikaa, kymmeneltä paikalla oli nimittäin jo kymmenien metrien jono... Notre Dame on muutenkin yksiä suosikkikohteitani Pariisissa ja oli kiva viimeinkin kiivetä sinne torniinkin (vaikka jalat huusivatkin hallelujaa niiden 420 portaan ylös- ja alaspäinkiipeämisen jälkeen!). Notre Damesta selviytyttyämme lähdimme Karsun kanssa etsimään vähän ruokaa syntymäpäiväpiknikkiämme varten. Meillä kummallakin oli siis syntymäpäivä jo talvella, mutta päätimme viettää niitä yhdessä näin Pariisissa! Vaurastutimme muutenkin varsin useaa pariisilaista leipomoa, ihastuimme nimittäin niihin melko edullisiin leivoksiin...

Torstai-iltana lähdinkin sitten äitini kanssa katsomaan Mamma Mia! -musikaalia. Olin alun perin vähän skeptinen tuon musikaalin suhteen, täällä se on nimittäni ranskaksi, enkä ollut ihan varma siitä, että haluanko kuunnella Abban laulujen käännösversioita... Onneksi kuitenkin ostin ne liput, sillä tuo musikaali oli oikeasti loistava. Minua ei edes kummasti häirinnyt se, että kaikki laulut oli käännetty ranskaksi, koska nyt kuitenkin ymmärsin, mitä niissä noin suunnilleen sanottiin (varsinkin, kun osaan monia Abban kappaleita ulkoa englanniksi). Musikaali kesti 2,5 tuntia, mutta olisin vallan mainiosti voinut istua vielä toisenkin samanmoisen! Tietysti olemattomilla ranskan taidoilla ainakin vitsit taitaisivat mennä ohitse, mutta muuten suosittelen kyllä erittäin lämpimästi ranskankin kielellä.

Perjantaina jatkoimme Pariisin kulttuurikohteiden käymistä Riemukaaren merkeissä. Sielläkin olimme jo hyvissä ajoin ennen avaamisaikaa, mutta jonoa oli jo kertynyt. Päiväksi oli luvattu kunnon hellettä, mutta näin aamutuimaan ilma oli vielä mukavan raikas. Iltapäivällä lähdimme taas normaaliin tapaan käveleskelemään ympäriinsä, tällä reissulla tuli todellakin käveltyä... Jalat ovat olleet joka ilta ihan nuudeleina! Päivällä kävin lounastamassa isäntäperheeni luona, ihan mukava sielläkin oli pyörähtää ja puhua ranskaa. Paluumatkalla tulin taas Issy-les-Moulineauxin torin kautta, ihastuimme nimittäin perheeni kanssa raakamakkaroihin, joita täältä sai. Illalla lähdimmekin sitten katselemaan öistä Pariisia Seineltä päin bateau-mouche-risteilyllä.

Lauantaina minä ja Karsu lähdimme seikkalemaan kahdestaan Pariisin kirpputoreja, tosin ensin pyörähdimme Père Lachaise -hautausmaalla katsastamassa Oscar Wilden haudan. Päivästä oli luvattu erittäin kuumaa, ja minä ainakin tunsin tukahtuvani jo yhdentoista aikaan aamupäivällä... Tarkoituksemme oli vilkaista ensin hautausmaan lähistöllä sijainnut tori, jota emme kuitenkaan ikinä löytäneet. Jonkin aikaa harhailtuamme menimme suosiolla metrolla St Ouenin kirpputorille eli Pariisin suurimmalle torille. Siellä oli siis myynnissä kaikenlaista uusista ja vanhoista vaatteista antiikkihuonekaluihin sekä kaikenlaiseen krääsään. Tykkäsin torilla kiertelystä valtavasti ja tein pieniä hankintoja, suosikkini taisi olla uusi hattuni. Sain jopa alennusta, sillä rupattelin myyjän kanssa pitkään ranskaksi. Ilmeisesti tuo hattu oli varsin hyvä hankinta, sillä olen jo saanut kuulla kaupungilla lukuisia kommentteja, että hattuni on hieno. Torilta palatessani kiersin kuitenkin kunnon lenkin ylimääräistä, sillä eksyin ja lähdin väärään suuntaan... Tukahduttavan kuuma ilma, ripsakka puolen tunnin ylimääräinen kävely ja metromatka lämpöisessä metrossa takasivat sen, että palatessani imitoin Niagaran putouksia.

Lauantain iltaohjelma menikin sitten uusiksi lähestyvän ukkosen vuoksi. Alun perin meidän oli tarkoitus lähteä Vaux le Vicomten linnaan isäntäperheeni ja vanhempieni kanssa, mutta menimmekin lopulta vain ranskalaiseen ravintolaan. Minulla oli tosi mukava ilta, joten en ole pettynyt! Sitä paitsi olen niitä ranskalaisia linnoja nähnyt aika monta jo...

Sunnuntaiaamuna mietin pariin otteeseen tärkeysjärjestystäni aamutoimiani tehdessäni, sillä raahauduin sängystä seitsemältä ollakseni klo 8.30 Louvren jonossa. Aamuisessa Pariisissa oli kuitenkin varsin mukava tallustella, emmekä lopultakaan olleet Louvressa yhtään liian aikaisin. Joka kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina sinne on nimittäin ilmainen sisäänpääsy, joten avaamisaikaan jonot olivat joka sisäänkäynnillä jo kymmeniä metrejä. Myöhemmin ikkunoista kuikuilimme, että jono lasipyramidisisäänkäynnille oli ehkä muutaman sata metriä... Aamusta Louvressa oli varsin mukava kiertää, ja ihmispaljous alkoi ahdistaa vasta italialaisten maalausten osastolle harhailtuamme. Suosikkini oli kyllä edelleen Samothrakeen Nike. Pienen kenttälounaan jälkeen lähdimme Karsun kanssa tallustelemaan Marais'n aluetta kohti, matkalla löysimme myös niitä vintageputiikkeja. Minun ei ollut tarkoitus ostaa mitään, mutta lähdin kaupoista lopulta mukanani nahkavyö, mekko, huivi, sekä vanhojentanssihame! Onpahan ensi vuodelle yksi murhe vähemmän. Rahan kulumista kauhisteltuamme otimme suunnan kohti Seineä (pienen virhearvion jälkeen tosin, krhm) ja lepuutimme jalkojamme macaroneja syöden.

Maanantai olikin vanhempieni viimeinen päivä Pariisissa. Aamulla lähdimme Karsun kanssa katsastamaan Pariisin viemäreitä, sinnekin nimittäin pääsi vierailemaan. Edellisöinen sade parin kuukauden kuivuuden jälkeen oli kuitenkin aiheuttanut ongelmia, joten teimmekin ensin pyhiinvaellusmatkan Hard Rock Café -kuppilaan (ja matkalla myös pariin matkamuistopuotiin). Viemäreissä oli ihan mielenkiintoista vierailla, mutta sillä oikeasti haisi – se tosin taisi olla enemmän pitkällisen kuivuuden jälkeisen sateen aiheuttamaa kuin normaali olotila. Iltapäivä kuluikin sitten pakkaillessa ja siivoillessa äidin ja iskän huoneistoa. Illalla kävimme syömässä suosikkimereneläväpaikassani nimeltään Léon, alunperin ravintolasta vähemmän innostuneetkin joutuivat myöntämään, että valintani oli loistava. Tarjoilijakin oli oikein mukava nuori mies, mutta jouduin silti huomauttamaan laskussa olleesta virheestä... Valtavan äyriäisannoksen sekä vohvelin jälkeen masu oli aika täynnä.

Tiistaiaamu menikin sitten äidin ja iskän lähtötohinoissa. He lähtivät lopulta lentokentälle taksilla, joten en mennyt mukaan – lentokentällä kun on vähän raskasta rampata monta kertaa näin pienen ajan sisällä. Lähdimme siis Karsun kanssa taas seikkailemaan, iltapäivän ohjelmaan kuului mm. viimeisten tuliaisten hankinta sekä rue Mouffetard -kadulla käveleskely. Minulla oli ainakin tosi kivaa, vaikkemme mitään kummallisempaa tehneetkään. Päivälliselle menin isäntäperheeni luokse, oli taas tosi kiva olla heidänkin kanssaan pitkästä aikaa.

Tänään aamulla saatoin Karsun Châtelet-asemalle, mistä tämä jatkoi matkaansa lentokentälle. Iltapäivällä meidän on vielä tarkoitus tehdä jotain Blandinen ja Mathilden kanssa. Muuten minun aikani taitaa kulua kaikennäköisissä viime hetken valmisteluissa, pyykkiä täytyisi vielä pestä vähäsen, tavaroista karsia mukaanotettavat ja poisheitettävät, huoneeni voisin siivota... Tekemisen puutetta tuskin siis tulee. Kotiinlähtö ylihuomenna tuntuu ajatuksena vieläkin tosi uskomattomalta.

Perhelomaa Pariisissa

Viime päivät olen viettänyt ihan lomatunnelmissa – anteeksi siis postauksen viivästymisestä! Tämän postauksen kirjoittelin keskiviikkona, myöhemmätkin kuulumiset tulevat, kunhan saan ne naputeltua ylös.

Menin vanhempiani vastaan lentokentälle sunnuntaina ja sen jälkeen olenkin viettänyt aikaani heidän kanssaan Pariisia kierrellen. Hyvä ystäväni tuli myös Pariisiin tiistaina, joten nyt minun täytyy yrittää sumplia aikani perheeni, Karsun sekä isäntäperheeni kanssa...

Maanantaina vanhempani tulivat syömään isäntäperheeni luokse. Minä jouduin tulkkaamaan aika paljon kumpaankin suuntaan, mutta kyllähän siitä tuli hyvä mieli, että pärjäsin sekä suomella, englannilla että ranskalla! Mukavastihan siellä meni, Blandine oli laittanut parastaan, joten kurkkukeiton, kana-peruna-vihannespadan, juustojen sekä jälkiruoan (pähkinäkakkua, jäätelöä, marjoja) olo oli varsin elämäänsä tyytyväinen. Rahtasin myös jo aika lailla tavaroitani vanhemmilleni, he kun tulivat Pariisiin sopivasti puolityhjillä matkalaukuilla!

Tiistaina lähdin Karsua vastaan lentokentälle. Vaikka välissä olikin yhdeksän kuukautta, juttujen taso ei ollut kyllä yhtään noussut... Oli ihana päästä taas pälättämään (ja heittämään herjaa) suomeksi, ranskalaisen kaveripiirin huumorintaju oli kuitenkin varsin erilainen!

Keskiviikkona ohjelmassa oli Versailles'n puistossa vieraileminen vanhempieni sekä Karsun kanssa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, joten puutarhoissa oli varsin mukavaa käveleskellä ympäriinsä. Paluumatkalla pysähdyimme Issy-les-Moulineauxin torilla hakemassa hieman sapuskaa illalle. Minulla oli ainakin mukava päivä! Illalla emme sitten tehneetkään mitään kummallisempaa; kokkailimme päivällisen ja lähdimme vielä sen jälkeen vähän käveleskelemään ympäriinsä, Ben & Jerry's -jäätelöannos kruunasi illan. Näillä ruoilla laihdutuskuurista ei ole kyllä tietoakaan, olemme nimittäin maistelleet aika tavalla erilaisia ranskalaisen keittiön herkkuja... Mutta kaipa sitä ehtii Suomessakin?

Vähän olo on ollut silti haikea, vaikka onkin ollut tosi kiva viettää lomaa Pariisissa. Nyt olen löytänyt itsestänikin sen olotilan ”kahden kulttuurin välissä”, mistä kuulin entisiltä vaihtareilta. Toisaalta on hirveän kiva palata kotiin, mutta toisaalta varsinkin isäntäperhettäni tulee kyllä iso ikävä. Sitä se elämä kuitenkin on, c'est la vie, kuten Blandine minulle kirjoitti.