Je pense à ma maison

Sunnuntaiseen tapaani naputtelen taas blogitekstiä. Aamulla ajattelin olevani reipas ja lähteväni vähän ulkoilemaan, mutta päivä on mennyt lähinnä löhöillessä ja syödessä – hostäitini ja -siskoni leipoivat aamulla suklaakakun. Mitenkäs olikaan sen laihdutuskuurin laita, krhm... Kotoakin tuli perjantaina paketti, sieltä löytyi taas vähän suomalaista sapuskaa (kunnon suomalainen, kun vähän kuivahtanut ruisleipä on suurta herkkua!).

Torstaina menimme luokkani kanssa taas vaihteeksi teatteriin. Tänä vuonna tulee ainakin nähtyä kulttuuria... Ensi viikollakin olisi ollut tarjolla yksi teatteriesitys (Dr Jekyll & Mr Hyde englanninkielisenä), mutta päätin jättää sen välistä, onhan näitä käyntejä jo kertynyt ja tulee vielä lisääkin. Yhtenä syynä oli myös se, että seuraavan aamun heräämiset ovat turhan tuskaisia, sillä esitykset kestävät yleensä myöhään. Viimetorstainen esitys oli kuitenkin vähän erikoisempi tapaus. Näytelmä oli englantilaisen John Websterin käsialaa, ranskaksi nimeltään La duchesse de Malfi. Ensimmäinen puoliaika kului minulta lähinnä torkkuessa; pitkät ranskankieliset vaikeat monologit eivät oikein auenneet. Toisella puoliajalla rupesi kuitenkin tapahtumaan: näytelmän lopussa puolet roolihahmoista olivat kuolleet, toinen puolisko koostui hulluista, iso osa näyttelijöistä oli alasti ja lava kuorrutettu tekoverellä. Tämän hilpeän pätkän jälkeen olikin kiva herätä seuraavana aamuna aivan liian aikaisin TPE-tunnille (jes).

Kysäisin TPE-opettajiltani TPE:n suullisesta kokeesta, ja kuulemma minunkin pitää se tehdä maaliskuussa muiden mukana, vaikken osallistukaan ranskalaiseen ylioppilaskokeeseen. Olen ilmeisesti suunnilleen ainoita vaihtareita tällä hetkellä, joka joutuu tekemään TPE:n, se ärsyttää. Olen aikaisemminkin sanonut ja naputellut samasta aiheesta, mutta minua edelleen ärsyttää se, että minuun ei osata suhtautua vaihtarina. Voin minä niitä koulujuttuja tehdä (ja jonkin verran teenkin), mutta ylioppilaskoe on kuitenkin vähän eri juttu.

Muutenkin TPE (travaux personnels encadrés) on minun mielestäni harvinaisen epäonnistunut oppiaine. Tuntien aikana siis väännetään 2-3 henkilön ryhmissä suunnilleen parinkymmenen sivun tutkielma joistan rajatuista aiheista (esimerkiksi meidän luokallamme englanti sekä historia-maantieto). TPE:ssä on myös suullinen osuus. Lopullisen arvosanan antavat muut kuin ohjaavat opettajat. TPE:n ideana on ilmeisesti tehdä tutkielma yhdessä ryhmänä, mutta käytännössä se ryhmän tunnollisin tapaus tekee työt ja muut ehkä lisäilevät pari omaa kommenttiaan. Kuitenkin arvosana annetaan ryhmälle, eli ne mitään tekemättömät oppilaatkin saavat monesti hyvän arvosanan ihan tyhjästä. Tämä arvosana siis tulee myös suoraan ylioppilaspapereihin. Onneksi koko homma on ohi maaliskuussa suullisen osuuden jälkeen, sen jälkeen minulla alkaa koulu perjantaisin vasta kymmeneltä! Sitä odotellessa...

Tämän sunnuntaisen aamupäivän olen viettänyt soittamalla äidille ja iskälle Skypen välityksellä sunnuntaiseen tapaan ja aloittamalla kesätyöpaikkojen etsimisen. Työpaikkojen hakemista vaikeuttaa kummasti se, että tällä hetkellä minun ei ole mahdollista päästä käymään niissä henkilökohtaisesti, mutta eipä hakemuksien lähettämisessä mitään menetäkään. Nyt olen sentään jo täysi-ikäinen, mikä sentään toivottavasti helpottaa työnsaantia. On ihan mukava välillä jo miettiä elämääni sitten Suomeen palattuani, vaikka täällä ollessa täytyykin yrittää elää hetkessä ja nauttia tästä kokemuksesta (carpe diem, niin kuin luokkasormuksessanikin lukee). On silti mukava tietää, että oma suomalainen elämäni jatkuu sitten palattuani.

Tässä postauksessa ajattelin kertoilla vähän kokemuksiani isäntäperheessä asumisesta, nyt kun tätä on takana miltei viiden kuukauden ajan. Minä olen siis ollut kokonaisuudessaan erittäin tyytyväinen omaan isäntäperheeseeni, mutta eihän vieraiden ihmisten luona asuminen silti koskaan täysin vailla konflikteja ole. Perheenvaihtoa ei kuitenkaan missään vaiheessa ole tarvinnut edes miettiä, mikä on vaihtareiden perheenvaihtamisen yleisyyden huomioon ottaen tosi mukava juttu.

Isäntäperheeseeni kuuluvat siis äiti Blandine, isä Olivier, sekä lapset Mathilde ja Erwan. Olen tämän perheen kolmas vaihtari, edelliset olivat kansalaisuudeltaan australialainen ja japanilainen. Tämä perhe harrastaa paljon kulttuuria ja esimerkiksi kirjoja löytyy muutaman hyllyllisen verran. Näiltä osin sopeutumisessa ei siis ollut mitää ongelmia! Minut on otettu täällä tosi hyvin vastaan ja tunnen oloni pitkälti perheenjäseneksi. Tykkään paljon siitä, että koko perhe syö joka päivä yhdessä päivällisen ja monesti viikonloppuisinkin tehdään jotain koko perheen voimin. Hostäitini kanssa olen eniten tekemisissä; hän on kotiäiti. Mathildenkin kanssa juttelen varsin paljon, mutta hänellä on myös kovasti omia menoja ja opiskeluihinsa liittyviä juttuja. Hostisä Olivieria näen arkisin lähinnä päivällispöydässä, sillä hän tulee töistä vasta puoli kahdeksan aikaan. Erwanin kanssa emme paljonkaan keskustele (hän kävisi muuten monelta osin suomalaisesta nörtistä, haha), mutta tulemme hyvin toimeen, eikä puhumattomuutemme haittaa meitä kumpaakaan. Jos on asiaa, niin keskustelemme, ja silloin hänkin on mukavanoloinen.

Isäntäperheeni on kuitenkin joiltain osin paljon idealistisempi kuin oma perheeni: ruoka-ainekset ostetaan suurimmaksi osaksi luomukaupasta (tätä kyllä tehdään kotonakin, tosin Rovaniemellä ei ole luomukauppaa), amerikkalaisia vaatteita ei käytetä, kuluttamista vältetään. Silti kuitenkin esimerkiksi Nutellan syöminen aamupalalla on ihan ok, samoin H&M:n vaatteiden käyttäminen. Nämä vastakohtaisuudet joskus hieman ihmetyttivät, mutta nykyään lähinnä naureskelen niille.

Hostäitini on myös paljon huolestuvampaa sorttia kuin oma äitini. Hän ei esimerkiksi halua, että kuljen yksin enää yhdentoista aikaan illalla, vaikka Issy-les-Moulineaux kuuluukin Pariisin esikaupunkialueiden ”parhaisiin” alueisiin. Kaikista tulemisista ja menemisistä pitää myös ilmoitella aina etukäteen. Minua kohdellaan täällä paljon enemmän lapsena kuin Suomessa, mikä joskus ärsyttää kovastikin, mutta eipä tämä aikana ole kuitenkaan loppujen lopuksi hirvittävän pitkä.

Isäntäperheessä asuessa pienistä eroista huomaa, ettei asu kotona. Saan olla täällä kyllä varsin vapaasti, mutten tietenkään silti ole aivan niin rennosti kuin kotona. Voin hakea jääkaapista (+ muista kaapeista) ruokaa, kun minun on nälkä, ja minun pitää siivota oma huoneeni ja kylppärini sopiviksi katsomini väliajoin, mutten esimerkiksi rupea laittamaan ruokaa sopimatta siitä etukäteen. Koti-ikävän iskiessä minun tuleekin ikävä ihan sellaisia perusasioita kotoa, kuten esimerkiksi itsenäistä ruokakaupassa käyntiä, ex tempore -leipomista ja koiran kanssa ulkoilua (tämä kyseinen mielihalu luultavasti häipyy taas aika nopeasti, kun pitää lähteä Suomessa lenkkeilyttämään koiraa vesisateeseen tai paukkupakkasiin...).

Kirjoittamisintoa pursuen

Olen selvästi jäänyt koukkuun tähän bloggaamiseen, kun tänäänkin olin kirjoittamassa teksiä ihan innoissani. Olen aina tykännyt kirjoittaa ja se on minulle keino selvittää päätä. Nyt vaihtovuoden aikana sille onkin ollut entistäkin enemmän aihetta – yksi kolmesataasivuinen päiväkirjakin on muutamaa sivua vailla täyttynyt tämän 4,5 kuukauden aikana... Minusta on kiva kirjoittaa tänne päänsisäisestä elämästäni, tosin tämä on kylläkin aika lailla karsittu versio. Ja niitä kommentteja on muuten tosi kiva saada!

Toisten vaihtareiden blogeja olen myös lueskellut, ajattelinkin linkittää niitä tuohon viereen, kunhan saan aikaiseksi. Vertaistuki on verraton apu ja blogeja on mielestäni muutenkin kiva lukea.

Hostisä tuli tänään työreissulta, missä hän oli ollut kansainvälisessä musiikkialan tapaamisessa työnsä puolesta, hän työskentelee musiikin tekijänoikeusjuttujen parissa. Nyt meillä onkin olohuoneen pöydällä iso kasa näyte-CD:itä (joiden joukossa on muuten suomalainenkin!). Suomen koju oli ollut kuulemma hieno, koivusta rakennettu vieläpä.

Tänään keskiviikkona lähdin iltapäivällä seikkailemaan bussilla Vélizy 2 -ostoskeskukseen, josta alennusmyynneistä mukaani tarttui vielä yksi ihana kauluspaita. Asun kulkuyhteyksien kannalta ihanteellisessa paikassa, sillä lyhyen kävelymatkan päästä lähtevät sekä RER (lähijuna), metro, tram (olisikohan suomeksi raitiovaunu) että miltei viitisentoista bussia eri suuntiin. Parempaa ei voisi edes toivoa!  

Hostperheeni on kuluttamisessa ja tavaroiden ostamisessa aika eri kastia kuin minä. Minusta on hauskaa käydä välillä shoppailemassa – en minä sitä aivan järjettömästi harrasta, mutta tykkään tehdä kuitenkin ja täällä varsinkin, kun mahdollisuuksia on vähän enemmän kuin Rovaniemellä. Isäntäperheelleni (vaate-)kaupoissa kiertäminen on kuitenkin pakollinen paha. Saankin nykyään vastaani vähän huvittuneita ja epäuskoisia katseita, jos kerron käyneeni shoppailemassa (taas). Minulla on täällä kuitenkin vapaus tehdä vapaa-ajallani mitä tykkään, vaikka joissain asioissa minun ja isäntäperheeni maailmankatsomukset menevätkin ristiin.

Kahden viikon päästä meillä ovat tulossa harjoitusylppärit, ranskaksi nimeltään bac blanc, maanantaina vuorossa on ranska ja perjantaina matematiikka/luonnontiedeaineet. Kysäisin luokanvalvojaltani, niin minunkin pitää tehdä nuo kokeet, vaikken edes osallistu täällä ylppäreihin. Varsinkin ranskan bac blancista tulee hilpeä neljätuntinen pulpetissa nököttäminen, kun minultahan ei vielä ihan syvällinen analyysi 1500-luvun ranskankielisestä klassikkokirjallisuudesta ranskan kielellä onnistu... Hostveljeni kuitenkin kertoi minulle saaneensa omasta bac blancistaan arvosanaksi 5/20 – ja hän on sentään ihan syntyperäinen ranskalainen – joten ehkä minulla ei ole hätäpäivää... Ei sillä, että näillä arvosanoilla olisi minulle mitään väliä.

Bac blanceissa on kuitenkin se hyvä puoli, että sillä viikolla ei ole muita oppitunteja ollenkaan. Käytännössä minulla ovat tiistai ja keskiviikko kokonaan vapaita ja torstaina on vain kaksi tuntia koulua. Oikeastihan nuo päivät ovat ”lukulomaa”, mutta minähän en täällä paljon opiskele, joten lomani alkaa taas pehmeästi vähän etukäteen!

Olen täällä ollessani myös huomannut, että ranskalaisnuorista on vähän hankala saada parempia ystäviä. Minulla on kyllä koulussa monia kavereita, joiden kanssa voin olla koulupäivien ajan ja minulla on ihan mukavaa heidän kanssaan, mutta läheisempiä ystäviä en ole löytänyt. Minun luokallani aika monet ovat kuitenkin vähän nuorempia ja ranskalaisnuoret tuntuvat muutenkin ”aikuistuvan” myöhemmin kuin me suomalaiset. Kun siihen lisätään vielä tämä vaihtarivuoden aikana tapahtunut itsenäistyminen, niin minä ja muut luokkalaiseni olemme aika lailla eri aallonpituuksilla. Luokkalaisissani on kuitenkin mukavia tapauksia (vaikka emme sydänystäviä olekaan), kuten esimerkiksi kaksi Nighwishin fanipoikaa, joista varsinkin toinen on aina viemässä minun suomi-ranska-sanakirjani...

Puolivälin tunnelmia

Tätä tekstiä naputtelen koulussa. Sain pari viikkoa sitten viimeinkin tunnukset koulun koneille (itse asiassa ne on tehty minulle jo alkusyksystä, mutta kukaan ei vaivautunut kertomaan niistä minulle). Näillä koneilla ei kuitenkaan pääse esim. Facebookiin tai Blogspotiin. Ranskalaisella näppäimistöllä on myös harvinaisen ärsyttävä kirjoittaa; osa näppäimistä on eri paikoissa kuin suomalaisessa versiossa ja ä:t ja ö:t pitää kaivaa erikoismerkeistä.

Ajattelin tässä postauksessa vähän pohtia vaihto-oppilasvuoden kulumista tähän asti ja vaihto-oppilaaksi lähtemistä yleensäkin. Mikäli äidin matikkapäähän on luottaminen, tänään 25.1.2011 on minun vaihto-oppilasvuoteni puoliväli. Tässä vaiheessa voin jo kertoa, ettei tämä ole se ”elämäni paras vuosi”, jota ne vaihto-oppilasesitteet hehkuttavat – vaikka kivaa onkin ollut – mutta varmasti tämä on kaikilla tavoin yksi opettavaisimmista.

Minulle vaihto-oppilasvuosi on ollut pitkäaikainen haave, en oikein edes tiedä, mistä sen alun perin keksin. Pähkäilin pitkään Ranskan ja englanninkielisen maan (Uusi-Seelanti, Iso-Britannia) välillä, mutta päädyin lopulta Ranskaan pitkälti kielen takia. Englantia puhun melko hyvin jo valmiiksi, joten halusin oppia toisenkin kielen sujuvaksi. Ranskan kielestä olen aina pitänyt – tosin välillä kyllä on tuntunut ja tuntuu toisinaan edelleen, että jokin helpompikin kieli olisi riittänyt. Erityisesti kipeänä ollessa kielitaidottumuus tuntui tosi raskaalta. Edelleenkin minun on tosi vaikea selittää vieraalla kielellä että nyt tuntuu jollain tietyllä tavalla pahalta.

Ennen tänne lähtöä olin lukenut ranskaa ensin kaksi vuotta kansalaisopistossa ja sen jälkeen lukiossa neljä lyhyen ranskan kurssia (aloitin siis ranskan lukiossa alusta). Tänne tullessani osasin siis ihan alkeet ja voin kyllä sanoa, että aika usein kielen osaamaattomuus turhautti. En ymmärtänyt ihmisten puheesta kovastikaan ja koko ajan väsytti. Myönnän kyllä, että alkuaikoina tuli välillä mietittyä, miksen valinnut englanninkielistä maata – siellä tällaisia ongelmia olisi ollut paljon vähemmän.

Nykyään ranskan kieli kuitenkin sujuu jo varsin hyvin. Siitä on pitkälti kiittäminen (syyttäminen) sitä, että minun on ollut koko ajan pakko  puhua vain ranskaa. Isäntäperheeni kaikki jäsenet puhuvat kyllä englantia, mutta he sanoivat minulle jo ennen tänne tuloani, että aikovat puhua minulle koko ajan vain ranskaa. Luokanvalvojakin sanoi, että kaikkien täytyy puhua Maijalle vain ranskaa. Mutta eihän kieltä opi kuin käyttämällä. Myös puhumisrohkeus on sinkaissut vauhdilla ylöspäin, sillä pakko minun on saada asiani sanotuksi – hiljaa kärvisteleminen ei paljon auta.

Vaihto-oppilasvuosi on kuitenkin antanut minulle muutakin kuin koko ajan kehittyvän ranskan kielen taidon. Minä tulin tänne yksin, joten kaikki asiat minun on loppujen lopuksi täytynyt hoitaa itse. Isäntäperheeni on toki auttanut minua kovasti kaikessa, mutta loppujen lopuksi minä olen silti varsin omillani. Olen aina ollut tosi itsenäinen, mutta se on entisestään lisääntynyt täällä ollessa.

Sitä kuuluisaa henkistä kasvuakin on tainnut tapahtua tässä huomaamatta. Olen huomannut, että itsevarmuuteni on lisääntynyt ja on entistäkin vakaammalla pohjalla. Myös sellainen kyllä minä tästä selviän -asenne (joskus muutamalla kirosanalla höystettynä) on entisestään lisääntynyt. Minussa on aimo annos sitä suomalaista sisua, joka ei anna antaa periksi!

Myös erilaisista kulttuureista on tullut opittua paljon. Suomi ja Ranska eivät sijaitse ihan hirvittävän kaukana toisistaan, mutta kyllä tällekin matkalle eroja mahtuu aika lailla. Välillä on tullut pieniä kulttuurien yhteentörmäyksiäkin ja paljon on myös vaatinut se, että minun pitäisi täällä osata käyttäytyä ranskalaisten odottamalla tavalla. Täällä ollessani minun suomalaisuuteni on entisestään korostunut. Ranskaisessa kulttuurissa on kyllä paljon mukavia asioita, mutta olen tajunnut entistäkin enemmän, että Suomi on minulle se kotimaa. Ei sillä, että matkustamisintoni olisi minihkään laantunut; minä haluan kyllä asua Suomessa, mutta sieltä välilä pois pääseminenkin tekee ihan hyvää.

Välillä olen kaivannut kovasti sitä, että Suomessa kukaan ei pidä kummallisena sitä, että joskus tekee mieli jurottaa. Täällä on pakko pitää naamalla sellaista hyväntuulista ilmettä, sillä muuten välittömästi saa vastailla ”ça va ?” -kysymyksiin. Pidän suomalaisuudessa myös siitä, että toisten asiat jätetään tietyllä tavalla rauhaan.

Tämä toinen puolisko luultavasti humahtaa ohitse paljon nopeammin kuin ensimmäinen, mikä tuntuu ajatuksena varsin lohduttavalta; minulla on kuitenkin koko ajan hieman kaiho Suomeen. Vaihto-oppilaaksi lähtemistä en kuitenkaan todellakaan kadu, sillä tämä on kokemuksena ihan valtava! Joskus silloin hakupapereita täyttäessäni kyllä hirvitti, mutta olen erittäin tyytyväinen, että minulla oli rohkeutta lähteä.

18 vuotta tätä elämää katseltuna

Maija 18 vuotta ja kolme päivää tässä hei. Täysi-ikäisyys tuntuu ajatuksena vieläkin vähän kummalta, mutta eiköhän se tästä uppoa päähän pikku hiljaa...

Torstaina olivat siis 18-vuotissynttärini sekä STS:n Pariisi-päivä. Päivän ohjelmaan kuuluivat Bateau-mouche (veneajelu) Seinellä, Eiffel-torniin kapuaminen (ei tosin aivan ylös asti) sekä vapaa-aikaa Notre Damen liepeillä, minä piipahdin Notre Damen kirkossa sisällä ja istuin loppuajan kahvilassa muutaman muun vaihtarin kanssa. Illalla muu porukka lähti vielä luistelemaan Pariisin keskustan pienelle luistelukentälle, mutta minä lähdin silloin jo takaisin päin. Päivällisellä jälkiruokana oli kakkua minun kunniakseni ja sain isäntäperheeltäni myös pienet synttärilahjat (suihkusaippuaa ja lisää päiväkirjoja). Perjantaina kävimme myös ravintolassa syömässä isäntäperheeni kanssa.

STS:n tapaamisessa huomasi hyvin myös vaihtareiden kielitaidon kehittymisen. Kaikki eurooppalaiset vaihtarit puhuivat jo varsin hyvin ranskaa, mutta samaa ei voinut sanoa kaikista englanninkielisistä maista tulleista vaihtareista. Esimerkiksi yksi australialainen tyttö, joka on ollut Ranskassa suunnilleen yhtä kauan kuin minä, ei puhunut käytännössä yhtään ranskaa. Minä sen sijaan huomasin, että yksinkertaisen ranskan puhuminen ei tuota enää ongelmia.

Perjantaina englannin tunnilla minulle järjestettiin pienet yllätysjuhlat; yksi tyttö oli leipnut kakunkin. Tuntui varsin mahtavalta! Yllätysjuhlat myös paransivat kummasti mielialaa aamun TPE-tunnin jäljiltä; tutkielma on perusrakenteeltaan kuulemma ihan hyvä, mutta... Ohjaavilta opettajilta ei saa kuitekaan käytännössä minkäänlaista apua. Minua ärsyttää myös se, että suurin osa vaihtareista ei edes tee TPE:tä, mutta minun täytyy se tehdä.

Lauantaina ohjelmassa ei ollut mitään etukäteen suunniteltua, joten lähdin elokuviin katsomaan Love and Other Drugs -nimisen leffan. Se elokuva oli ihan kiva, varsin romanttinen ja sopivat kevyt tähän mielentilaan. Elokuvissa käymisen ohessa piipahdin myös läheisessä ostoskeskuksessa ja sain taas tilini saldon pienenemään kaikella muulla kuin sillä, mitä alun perin lähdin etsimään...

Tänään sunnuntaina menimme iltapäivällä hostäitini kanssa käymään Louvressa. Valitsimme tosin etukäteen osan, jossa kiertelimme, Louvre kun on isohkonlainen... Tänään ohjelmassa olikin siis antiikin kreikkalaisten, etruskien ja roomalaisten taide, tosin Mona Lisankin kävin katsastamassa kun mahdollisuus kerran oli. Henkilökohtainen mielipiteeni tosin on, että Mona Lisa ei ole kovin kummoinen. Suunnitelmissani on kyllä piipahtaa Louvressa ainakin toisen ja ehkä kolmannenkin kerran vielä tämän kevään aikana.

Tällä hetkellä olo on aika nuutunut tuon Louvressa seikkailemisen jälkeen, joten tekstin taso ei taida olla kovin henkevää. Louvre oli tosi nätti ja upea museo, mutta siellä vierailu oli varsin voimillekäypää!

Synttäreitä odotellessa

Arki on kulunut muutamat viime viikot sellaisella rutiinilla, että minun täytyy ruveta keksimään uusia jutunaiheita blogiini, jotta saan edelleen kirjoitettua pari kertaa viikossa. Ongelmana ei ole niinkään aiheiden puute kuin hyvien aiheiden puute... haha. (Vinkki: Jos te, arvoisat lukijani, haluatte kuulla jostain asiasta Ranskassa, kommenttilaatikko odottaa ehdotuksianne!)

Koulusta ei ole sen kummempaa sanottavaa. Kaikki première-luokat ovat tosi stressaantuneita sen TPE-tutkielman takia (minun ja parini tutkielma on käytännössä valmis, ihana tunne!) ja TPE-opettajat samaten. Tätä tutkielmaa värkätessäni olen taas huomannut, kuinka erilainen koulusysteemi täällä on Suomeen verrattuna. Minusta tutkielman tekeminen ei noin periaatteessa ole vaikeaa – työtä se vaatii, mutta ei suuremmin valtavia henkisiä kykyjä (paitsi lähdeluetteloa näpertäessä ja Wordin kanssa tapellessa), mutta nämä eivät täällä näytä osaavaan edes niitä perusasioita. Tämänkin tutkielman tekemiseen meillä on ollut nelisen kuukautta, jossa ajassa ehtisi kyllä tehdä paljon enemmänkin.

Synttärini ovat huomenna, ja olo on melkein kuin viisivuotiaalla niitä odotellessa... Mutta 18-vuotissynttärit ovat kuitenkin kohtuullisen iso juttu! Perheeni ja ystävieni kanssa pääsen kuitenkin juhlimaan vasta ensi kesänä, mutta ehtiipähän sitä silloinkin. Koulussa täällä olen mainostanut synttäreitäni joka suuntaan, joten toivottavasti saan joiltakuilta onnittelujakin...

Huomenna en ole kuitenkaan kouluun menossa, sillä STS järjestää Pariisi-päivät juuri sopivasti minun synttäreideni kanssa päällekkäin. Alun perin olisin mennyt yöpymäänkin Pariisiin muiden vaihtareiden kanssa, mutta olin ilmoittautumassa liian myöhään ja kaikki paikat olivat jo menneet. Asun kuitenkin onneksi niin lähellä, että pääsen torstaina muiden mukaan. Ohjelmassa on Eiffel-tornissa vierailu sekä bateau-mouche (veneajelu) Seinellä. Toivon kovasti hyvää säätä! On kiva myös tavata taas muita vaihtareita.

Tänään hostäitini piti minulle taas sen viikoittasen ”ranskantunnin”, tällä kertaa treenasimme sanaston parissa. Aiheena oli keittiösanasto, sillä ruoasta on kuitenkin aina kiva keskustella. Keittiö on nyt täynnä keltaisia post-it-lappusia, jotta minä opin kaikkien astioiden, keittiövälineiden yms. nimet. Esimerkiksi sitruspuserrin on ranskaksi un presse agrume ja hammastikku un cure-dents. Tällaista sanastoa ei ihan oppikirjoista opi! Ranskassa on myös samanlainen sanonta kuin suomessa; minulla on sudennälkä kääntyy ranskaksi suoraan ilmaisulla j'ai une faim de loup.

Arjen kulttuurieroja

Mikäs se tässä on ollessa. Viime viikko tuntuu suorastaan humahtaneen ohitse, ja tuntuu kivalta, että aika kuluu nopeasti. Joululoman jälkeen aika muutenkin tuntuu kuluneen paljon nopeammin kuin ennen joulua.

Torstaina englanninopettajamme oli järjestänyt meille illaksi englanninkielisen teatteriesityksen nimeltään Mirror Game. Pääsin onneksi enkunopettajani kyydillä, sillä paikka oli melko kaukana, ja julkisilla liikennevälineillä olisin joutunut koukkaamaan ison mutkan päästäkseni perille. Ranskalaisten englannintaidoista kertoo kyllä jotain se, että monikaan ei ymmärtänyt näytelmää kovin hyvin, vaikka sen teksti ei ollut kovin vaikeaa ja näyttelijät puhuivat erittäin selkeästi. Minä kuitenkin ymmärsin ja tykkäsin esityksestä kovasti!

Perjantaiaamuna olo ei ollut niitä hehkeimpiä, sillä pääsin torstaina nukkumaan joskus puolen yön jälkeen ja koulussa piti olla jo kahdeksalta. TPE-tunnilla toinen opettajista kuitenkin kehui kovasti tekemääni tutkielmaa (joka muuten pitäisi viimeistellä tänään...). Minä saan siis tuosta TPE:stä arvosanan niin kuin kaikki muutkin, mutta minulle sillä arvosanalla ei ole suoraan sanottuna mitään väliä, se kun ei vaikuta minun suomalaisiin opintoihini, mutta olen silti tehnyt enemmän töitä tuon työn parissa kuin työparini (jolle sillä arvosanalla pitäisi olla väliä!). Aihe on kuitenkin ihan mielenkiintoinen (The emergency of homosexual movement in the United States of America), joten sen tutkielman parissa näpertelyä jaksaa tehdä ihan hyvin.

Lauantaina ohjelmassa olikin sitten alennusmyynneissä kiertelyä Hannan kanssa. Kauppoihin olivat tiensä löytäneet myös kaksi muuta ihmistä, joten tunnelma oli hieman tiivis. Paljon tuli kaikennäköistä ostettua (pankkitilin saldoa en taidakaan heti vilkaista...), kuten pari uutta paitaa, liivi (täydellinen heräteostos), kirja (Anna Gavalda: Ensemble, c'est tout), leffaboksi sekä synttärilahjaksi itselleni uusi hajuvesi. Päivällistimme eräässä kiinalaisravintolassa, jossa tuli vedettyä ruoan mukana kupillinen sweet chili -kastiketta... Olenkin tainnut sanoa, että minulla on ollut mausteista ruokaa ikävä!

Viikon aikana on tullut koettua myös yksi kulttuurien yhteentörmäys ja olen taas huomannut, että ei tämä vaihtarina oleminen aina niin kovin helppoa ole, vaikka pääasiassa täällä meneekin mukavasti. Sain nimittäin perheeltäni vähän sellaista palautetta, että heidän mielestään en kiitä täällä tarpeeksi. Minua se hieman ihmetytti, sillä kuitenkin kovasti olen yrittänyt ja kiitän paljon enemmän kuin kotona Suomessa. Minulle kuitenkaan sellainen suomalaisesta näkökulmasta ”yltiöpäinen” kiittely ei tule luonnostaan. Lähetin vielä isoäidillekin kiitoskortin joululomasta. Nyt yhden keskustelun jälkeen asiat näyttäisivät olevan jokseenkin kunnossa, mutta joskus minua hieman kaivelee se, että minusta tuntuu, ettei minua tulla vastaan näissä kulttuurieroasioissa. Loppujen lopuksi ranskalaiset ovat kuitenkin varsin ylpeitä ihmisiä, ja välillä sen huomaa selvemmin kuin muulloin.

Olen ruvennut myös ottamaan itseäni niskasta kiinni tuon lihomisasian kanssa ja tänäänkin kävin aamupäivällä reippailemassa tunnin verran. Mikäs se on ulkoillessa, kun lämpötila pyörii edelleenkin siinä +10 asteessa ja aurinko paistaa. Arkena pääsen kuitenkin useimmiten niin myöhään koulusta, ettei ulkona ole enää niin aurinkoista kuin päivällä. Mukavampi täällä on kuitenkin tällä hetkellä ulkoliikuntaa harrastaa kuin niissä Rovaniemen -30 asteen pakkasissa.

Ei mitään kummempia -keskiviikko

Hohhoijaa. Nyt kun en mene enää nukkumaan siinä yhdeksän jälkeen, aamuherätykset klo 6.30 ovat alkaneet tuntua yhtä tuskaisilta kuin aina ennenkin. Minä en todellakaan ole aamuihmisiä! Ne mukavat, aurinkoiset aamutkin näyttävät rajoittuvan niihin päiviin, jolloin saan nukkua vähän pitempään; tänään vettä on ripsinyt koko päivän.

Alkuviikosta ei ole tapahtunut mitään kummallista – olen raahautunut aamuisin sängystä ylös puolikuolleena, vetänyt aamutoimet unenpöpperössä vuosien rutiinilla, raahautunut kouluun, istunut tunneilla, väkertänyt yhden maantiedonkokeen (ainakin opettajilla luulisi olevan hauskaa minun kokeideni korjaamisessa...), raapustanut muistiinpanoja kirjoitusvirheitä vilisevällä ranskalla, käynyt maanantaina uimahallissa, imuroinut huoneeni, vaihtanut lakanat, aikonut siivota oman reviirini... jne. Viikot kuluvat nykyisellään aika samalla kaavalla, mutta toisaalta rutiinien muodostuminen ja niistä kiinni pitäminen ovat ihan mukavia asioita.

Koska minulla ei ole tänään sen kummempaa kerrottavaa viime päivien kulusta, ajattelin naputella huomioitani ja huomautuksiani satunnaisista pikkuasioista, joita olen pannut merkille tässä kuluneen neljän kuukauden aikana.

Olen nykyisellään aivan rakastunut ranskalaiseen salaatinkastikkeeseen (vinaigrette). Hostäitini tekee sen sekoittamalla sinappia, punaviinietikkaa sekä oliiviöljyä keskenään. Alkuun en edes pitänyt tuosta seoksesta kovasti (sinappi ja punaviinietikka eivät kuulu suurimpiin herkkuihini), mutta nykyään en voisi enää kuvitella syöväni salaattiani ilman sitä. Niin ne makuhermot näemmä tottuvat. Nykyään myös juon kahvia, mitä en tehnyt kotona Suomessa oikeastaan ikinä. Ranskalaiset juovat enimmäkseen sellaista vahvaa kahvia espressokuppien kokoisista kupeista, kahvilasta tilatessa otankin yleensä café crèmen, joka muistuttaa aika lailla suomalaista maitokahvia.

Ranskantunneilla lopetimme runoanalyysit viimeinkin vähän ennen joulua ja siirryimme kertomakirjallisuuteen, johon tietysti kuuluu kirjojen lukemista. Ensimmäisenä kirjana oli François Rabelaisin (kouluni nimi on muuten kokonaisuudessaan Lycée François Rabelais) Gargantua (1400-luvulla kirjoitettu ranskalaisen kirjallisuuden merkkiteos...) ja tällä hetkellä menossa on Madame de la Fayetten La princesse de Clèves (parisataa vuotta myöhemmin kirjoitettu, sekin ranskalaisen kirjallisuuden merkkiteos). Sanottakoon, että nuo kirjat ovat minulle hieman haastavia, Gargantuan jätin suosiolla välistä (ja raapustelin sitä käsittelevillä tunneilla omiani), La princesse de Clèvesiä olen lukenut parisenkymmentä sivua (jäljellä enää 140!). Vähän minua ärsyttää, että periaatteessa minunkin pitäisi lukea kaikki samat kirjat kuin näiden ranskalaisoppilaidenkin, koska minun kielitaitoni ei näihin oikein riitä. Toisaalta haluaisin kuitenkin olla tunneilla vähän mukana, niin aika kulkisi vähän nopeammin. Kirjallisuus on kuitenkin aiheena ihan mieluinen ja ranskanopettajani osaa asiansa, tunneilla käsitellään ihan hyviä juttuja.  

Juttelin asiasta yhtenä päivänä myös hostäitini kanssa, jonka mukaan vaihto-oppilaan ei ole kovin helppo tulla ranskalaiseen kouluun. Vaihtarit sijoitetaan yleensä première-luokalle (lukion toiseksi viimeinen luokka), jossa kuitenkin käsiteltävät aiheet ovat vaikeita (kirjallisuuslinjalla klassikkokirjallisuutta, luonnontiedepuolella suomalaisen lukion pitkän matikan, fysiikan, kemian ja biologian asioita) ja ylioppilaskirjoitukset alkavat vuoden lopussa. Toisaalta alemmalla luokka-asteella secondella muut oppilaat ovat niin nuoria (15-vuotiaita), että sopeutuminen on vain muuten hankalaa.

Tämänkinkertaisesta postauksesta näemmä puolet käsittelee jo koulua, mutta minulla on aiheesta edelleen voimakkaita mielipiteitä. Kouluun meneminen ei edelleenkään ole varsinaisesti nautittavaa, mutta kyllä siellä vielä muutaman kuukauden jaksaa olla ihan hyvin. Luokkani on onneksi ihan kiva, ja nykyään esimerkiksi englannin tunnitkin ovat kivempia kuin alussa. Suomalaiseen lukioon on kyllä ihana palata, enpä ole ennen tainnut oikeasti kaivata koulua.

Sitten kepeämpiin aiheisiin (tai sitten ei, haha) – valitanpas tässä sitä, että olen lihonut. Vaihtareille tämä siis on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, mutta eräänä päivänä puntarilla käymisen jälkeen mieliala oli aika matala. Vaikka ranskalainen ruoka onkin ihanaa, kaipaan kovasti ruisleipää, ei-hillolla kuorrutettua aamupalaa, vähemmän sokerisia välipaloja jne. Kun puolet ruokavaliosta koostuu enimmäkseen valkoisista vehnäjauhoista, niin eihän se ole ihme ollenkaan, että kroppa ei oikein tykkää. Mahaakin turvottaa usein. Kontrasti vain on entistäkin suurempi, sillä ennen tänne lähtöäni ruokavalioni olisi kelvannut suunnilleen ”näin syöt oikeaoppisesti” -esittelyksi ja popsin enimmäkseen kasvispöperöitä. Onneksi hedelmiä on sentään aina saatavilla, tämän perheen hedelmäkulutus on varmaan kaksinkertaistunut minun tuloni myötä... Nykyisellään syömistään saa siis tarkkailla, minä en todellakaan aio palata kotiin uimapallon muotoisena.

Tänään keskiviikkona ohjelmassa ei ole mitään erikoisempaa, ajattelin tässä iltapäivällä pyörähtää kirjastossa (josta tarkoitus olisi hommata jotain kevyttä ja helposti luettavaa hömppäkirjallisuutta nimekkeenään ranskankielen treenaaminen) ja luultavasti kiertää jokaviikkoiset Issy-les-Moulineauxin markkinat läpi vesisadetta uhmaten.

Tammikuinen helleaalto

Olo ei oikein tunnu tammikuiselta, sillä tällä hetkellä Pariisissa on noin 12 celciusastetta lämmintä. Tänään on vieläpä ollut erittäin nätti päivä, joten minusta tuntuu ihan keväiseltä. Mielialakin on kohonnut kauniin sään mukana paljon ylöspäin.

Loppuviikkona en ole puuhaillut mitään erikoisempaa, lähinnä käynyt koulussa ja röhnöttänyt täällä kotona. Torstaina pääsin koulusta jo puolilta päivin, sillä SVT-opettajamme oli murtanut kummankin jalkansa ja on sairaslomalla. Sain aluevalvojaltani myös sähköpostia, jossa hän ilmoitti, etten valitettavasti mahtunut mukaan STS:n järjestämille Pariisi-päiville. Pääsen mukaan kuitenkin torstaina 20.1., kunhan maksan menot omasta pussistani. 20. päivä sattuu muuten olemaan myös syntymäpäiväni. Ihan kiva, ettei tarvitse mennä sillon kouluun!

Luokallemme tuli nyt joulun jälkeen uusi oppilas, ja pääsin viimein perjantaina juttelemaan vähän hänen kanssaan. Oli kiva jutella jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ollut mitään ennakkoluuloja minun kielitaidostani. Nykyisellään ymmärrään pääsääntöisesti kaiken puhutun ja pystyn sanomaan haluamani asiat, eli pärjään jo arkielämässä varsin hyvin. Joidenkin jo tuttujen ihmisten kanssa puhuessani vain huomaan, että he eivät ota kielitaitoni kohentumista tosissaan, joka on joskus vähän ärsyttävää.

Hostäitini mukaan ranskantaitoni myös kirjoittamisen puolella ovat hypänneet aimo harppauksen eteenpäin. Raapustelin tänään nimittäin pienen kertomuksen joululomastani, eivätkä kirjoitusvirheet kuulemma olleet kummoisia. Ei sillä, tekstin vaikeustaso ei vielä päätä huimaa, mutta on tosi kiva saada palautetta, että edistystä on oikeasti tapahtunut. Aluevalvojankin mukaan kuulemma suomalaiset ovat täällä Ranskan vaihtaripiireissä tunnettuja hyvästä kielitaidosta ja kielenoppimisesta. 

Perjantaina lähdin megahyppärilläni vaihtamaan joululahjaksi ostamaani väriävaihtavaa lamppua, jonka väriävaihtavuus ei toiminut. Vaihdon kanssa ei ollut kaupassa mitään ongelmia ja asiakaspalvelu pelasi, josta jotkin suomalaiset myyjät voisivat ottaa oppia... Ongelmana oli vain se, että saamani uusi lamppu ei myöskään toiminut. Lauantaiaamuna jouduin siis tekemään koko jutun uudestaan, tällä kertaa myyjä (sama kuin perjantaina) kokeili sentään etukäteen, että lamppuni toimi. Sainpas kuitenkin hoidettua koko jutun ranskaksi!

Tänään sunnuntaina vietimme hostäitini syntymäpäivää (joka tosin oikeasti oli jo alkuviikosta) ranskalaisittain käymällä ravintolassa syömässä. Tämänkertainen ravintola oli sisustettu tosi sympaattisesti 1900-luvun alun tyyliin. Ruokakin oli hyvää. Ruokalistasanastoa minun tosin pitäisi vielä opetella aika runsaasti, tähän mennessä osaan lähinnä perusruokien nimet. Miksi ruoille annetaan niin kummallisia nimiä?

Pohdin tuossa yksi päivä koti-ikävää, kotiinlähtemistä ja muuta siihen liittyvää. Missään vaiheessa minulla ei ole ollut aivan järjetöntä koti-ikävää, vaikkakin varsinkin alussa jonkinlaista sellaista tietysti oli. Ei se ikävä ole vieläkään ihan kokonaan hävinnyt, eikä häviäkään, mutta se on nykyään erilaista kuin alussa. Nykyisellään se on lähinnä pientä kaihoa kaikkia tuttuja ihmisiä ja asioita kohtaan, mutta sen kaihon kanssa pystyy ihan hyvin elämään, eikä se vedä mielialaa samalla tavalla matalaksi kuin alun koti-ikävä.

Lomalta paluu

Joululoma loppui aivan liian nopeasti, ja olen ehtinyt käydä koulua jo pari päivää. Miksi lomat aina sujahtavat ohitse? Nämä kuluneet kaksi viikkoa lomaa hujahtivat paljon nopeammin ohitse kuin kaksi viikkoa koulua...

Sunnuntaiaamuna heräsin varsin hilpeissä merkeissä aamuseitsemältä pahaan oloon ja mahakipuun. Päivä siis kului lähinnä sängyssä maatessa ja oloa voivotellessa, päivän ruokailu koostui lähinnä parista jogurtista, banaanista ja kokiksesta (ranskaisten mahatautijuoma!). Hostäitini yritti ehdotella minulle kaikenlaisia ruokia, vaikkei minulla ollutkaan yhtään ruokahalua. Lääkkeitäkin minulle meinattiin tuputtaa vaikka minkälaisia. Ranskalaiset oikeasti syövät ihan joka pikkuvaivaankin pillereitä! Maanantaina jäin viettämään rokulipäivää, vaikka olo alkoikin olla jo ihan hyvä. Myönnettäköön, että kotona Suomessa olisin raahautunut kouluun tuossa olotilassa, mutta täällä koulunkäyntimotivaationi on aika lailla alhaisempi. Nyt tätä kirjoittaessani sekä hostsiskoni että hostveljeni ovat kumpikin ilmeisesti saman taudin kourissa...

Kouluun palasin tiistaina, siellä ei mikään ollut muuttunut. Mielialaa piristivät kuitenkin kaksi takaisin saatua englanninkoetta, joista sain arvosanoiksi 18/20 ja 20/20 (ranskalaisten arvosteluasteikko on siis välillä 0-20, jos en ole maininnut siitä aikasemmin). Englannin opettaja on selvästi alkanut pitää minusta enemmän sen minun esitelmäni jälkeen, kun pälätin ihan yksin kokonaisen tunnin Suomen koulujärjestelmästä.

Liikuntatunneista en ole vielä tainnut päästää höyryjä ulos, joten naputtelenpa niistäkin tänään. Ranskalaisessa koulussa siis ihan kaikki pitää arvostella. Liikuntatunneillakaan millään muulla ei ole merkitystä kuin niillä paperiin merkityillä luvuilla. Suomalaisen lukion liikunnankursseista voi saada ihan mukavat arvosanat olemalla paikalla, asiallisesti pukeutunut ja hyvällä asenteella liikkeellä, mutta täällä niillä ei arvosanaan kummemmin vaikuteta. Nyt joulun jälkeen ohjelmassa on sulkapallo, josta tykkään, mutta homma on vähän ärsyttävää silloin, kun ainoana tarkoituksena on saada luokallinen ihmisiä paremmuusjärjestykseen.

Nyt tammikuussa ohjelmassa olisi kolmipäiväinen STS:n järjestämä Pariisissa vieraileminen (vähän huvittavaa minulle, kun pyörin siellä kuitenkin vähintään joka viikonloppu), on ihan kiva nähdä taas muita vaihto-oppilaita. Täällä ollessa olen huomannut, kuinka paljon vertaistuki oikeasti auttaa, ja kuinka vaihto-oppilasta oikeasti ymmärtää vain toinen vaihtari. Taidankin lähteä naputtelemaan sitä ilmoittautumissähköpostia aluevalvojalleni.

Tilinpäätös vuodesta 2010

Vuosi 2010 sai eilen päätöksensä, joten perinteiseen tapaan tässä pitäisi kai nyt naputella pieni yhteenveto ja tilinpäätös viime vuodesta. Olen nukkunut viime yönä muutaman hassun tunnin, joten tässä mielentilassa tunnetusti tekstistä tulee laadultaan joko seuraavaa Finlandia-palkintoehdokaslaatua tai ö-mappitavaraa... Onneksi on olemassa delete-nappi (tai supprime näin ranskankielisellä alueella).

Vuotta 2010 minun elämässäni määrittää pitkälti se, että pääsin toteuttamaan pitkäaikaista unelmaani vaihto-oppilaaksi lähtemistä. Tässä vaiheessa vaihtovuottani täytyy kyllä sanoa, että en minä silloin lähtiessä vielä tiennyt, mihin tässä olinkaan ryhtymässä. Jo tässä ajassa Ranskassa olen oppinut valtavasti – kielistä, kulttuureista, muista ihmisistä, itsestäni. Esimerkiksi olen jo nyt tosi tyytyväinen siihen, kuinka paljon olen oppinut ranskaa, sillä pärjään nyt arkielämässä ongelmitta täysin ranskan kielellä. Tästä on paljolti kiittäminen isäntäperhettäni, joka on sitkeästi puhunut minulle koko ajan pelkkää ranskaa (vaikka he kaikki puhuvatkin parempaa englantia kuin keskivertoranskalaiset). Ranskalaiseen kulttuuriin olen muutenkin väistämättä tutustunut varsin läheisesti ja sen myötä saanut uutta perspektiiviä suomalaiseen elämäänikin. Vanha sanonta ”kaukaa näkee lähelle” onkin osoittautunut todeksi. Olen oikeasti tajunnut olevani suomalainen ja onnellinen sellaisena. Suomi on minulle maailman paras maa.

Eniten tämä vaihto-oppilasvuosi on kuitenkin opettanut minulle itsestäni jo tähän mennessä. Olen oppinut ”asiat järjestyvät aikanaan” -asennetta ja saanut entistäkin enemmän itseluottamusta. Olen huomannut, että minussa on aikamoinen annos sitä kuuluisaa suomalaista sisua, kun olen sitkeästi rämpinyt vaihto-oppilasvuottani eteenpäin, vaikkei aina olekaan ollut kivaa.

Uuden vuoden lupauksiin en usko, enkä sellaisia tee periaatteen vuoksi, mutta on minulla silti jotain ajatuksia vuoden 2011 suhteen. Yritän elää hetkessä ja olla murehtimatta asioita, joita ei kannata murehtia. Olen varsinkin täällä ollessa huomannut ne erittäin tärkeiksi taidoiksi. Aion puskea vuoteen 2011 hyvällä asenteella, sillä asenne ratkaisee loppupeleissä erittäin paljon.

Ja jottei tämä postaus jäisi turhan runolliseksi ja syvälliseksi, kerron vähän uuden vuoden juhlinnastani. Minä, toinen suomalainen vaihtari Hanna sekä minun hostsiskoni lähdimme illalla hostsiskoni ystävän luokse syömään, jonne tuli myös kymmenkunta muuta ihmistä. Tällaisessa nuortenkin illanvietossa huomasin olevani ruokakulttuuristaan tunnetussa maassa, sillä söimme kunnollisen neljän ruokalajin päivällisen, jonka jälkeen ei todellakaan ollut nälkä. Alun perin tarkoituksena oli seurata vuoden vaihtumista Eiffel-tornin tienoilla, mutta suunnitelmat muuttuivat, ja suuntasimme koko porukan voimin takaisin meille. Loppuyö kului huonoja pop-kappaleita kuunnellessa ja yleisestä illanvietosta (yönvietosta) nauttiessa, sänkyyn kaaduin siinä puoli viiden kieppeillä häädettyäni ensin sängyssäni röhnöttäneen yhden ranskalaisen, kun silmät vain eivät suostuneet pysymään enää auki. Eilisilta sekä viime yö olivat tosi kivat.

Vuodessa 2010 ei ollut kerrassaan mitään vikaa, mutta siitä on hyvä lähteä parantamaan. Tänä vuonna 2011 odotettavissa ovat ainakin minun 18-vuotissynttärini pikapuoliin, kotiin palaaminen, autokoulun käyminen, uusi kouluvuosi suomalaisessa lukiossa ja siitä seuraava armoton stressi... Olen siis ihan tyytyväinen tämän vuoden näkymiini tällä hetkellä. Gandalfin sanoin: ”All we have to decide is what to do with the time that is given to us.”