Nyt se sitten on ohitse, ranskalainen koulu nimittäin. Eilen oli viimeinen päiväni Lycée François Rabelais de Meudon -lukiossa.
Olo on kaikesta huolimatta hieman haikea, vaikken koulusta koko aikana oikein pitänytkään. Yhdeksän kuukauden aikana ehti kuitenkin kiintyä paikkoihin ja ihmisiin, ja varsinkin nyt loppuaikoina aloin viihtyä luokkalaisteni kanssa paljon paremmin. Kakkua he eivät olleet minulle leiponeet, mutta ison kortin sain kuitenkin. Itse vein kouluun ison pinon Hanna-tädin kakkuja, jotka hävisivätkin varsin nopeasti!
Eilen illalla olin vielä koulun järjestämässä hieman suomalaisen kevätjuhlan tyyppisessä tapahtumassa, jossa muutamat oppilaat esittelivät mm. näytelmäkatkelmia, kirjoituspajan tuotoksia sekä musiikkia. Näytelmät olivat tosi hyviä! Tapahtuman loputtua jäin vielä pitkäksi aikaa juttelemaan luokkalaisteni kanssa ja sanoin heipat myös luokanvalvojalleni monsieur Bouquerelille sekä englanninopettaja madam Pavardille. Pääsin myös keskustelemaan herra Rehtorin kanssa, tähän asti olen hoitanut asiani herra Apulaisrehtorin avustuksella. Kuulemma olisin jopa tervetullut takaisin ranskalaiseen kouluun niin halutessani... Sain myös kehuja ranskankielentaidoistani.
Yöllä tänne kämpille palattuani ja iltateetäni hörppiessäni olo oli varsin epätodellinen: mitä nyt? Luulenpa, että tuo sama tunne tulee vielä voimakkaampana kotiin palattuani. Ja vaikka olo olikin illalla haikea ja surullinenkin, hyvä mieli jäi siitä, että tänne kuitenkin jäänee muutama ihminen, joilla luultavasti tulee edes vähän ikävä minua. Tiedän myös, että ranskalaista koulujärjestelmää en tule loppujen lopuksi kaipaamaan, vaikka lopun nostalgiafiiliksissä siltä tuntuisikin. Haikeudesta huolimatta minä haluan palata kotiin. Lupasin kuitenkin kirjoittaa kuulumisiani luokkamme blogiin, joten olen naputellut jo pari tuntia ranskaksi tekstiä vaihtovuodestani. On ihanaa huomata, ettei se ranskaksi kirjoittaminen ole enää hirveän työn ja tuskan takana! Verta, hikeä ja kyyneleitä tämän ranskankielen oppimiseen olen kuitenkin vuodattanut.
Tänä aamuna selvittelin päätäni käymällä hieman juoksentelemassa (viimeisiä kertoja luultavasti tässä Seinen varrella...) ja sen jälkeen siivoamalla huonettani ja kylppäriäni. Heitin roskiin mm. hirvittävän pinon koulumuistiinpanoja; minä en niitä Suomessa tarvi, eikä minulla olisi niille edes tilaa. Muutaman paperin sentään nostalgiasyistä säästin. Oli myös nostalgista lueskella niitä runoja, joita analysoimme alkusyksystä – tällä kertaa minä jopa ymmärsin, mitä niissä sanottiin.
Huomenna minun pitäisikin sitten suunnistaa Charles de Gaulle -lentokentälle vanhempiani vastaan. On ihanaa nähdä teitä, jos ehditte vielä lukea tämän viestin! Täytyy myöntää, että ajatus on vieläkin hieman epätodellinen; onko minun kotiinpaluuni jo niin lähellä? Olen kieltämättä ajatellut kotiinpaluutani kurjissa fiiliksissä rypiessäni, mutta se on silti ollut aina ajatuksissa muotoa sitten kun.