Excusez-moi

Senlisin kaupunkia

Kaikki tiet vievät Pariisiin

Senlis - ei sitä kuvasta tosin näe, samanlainen pikkukaupunkin kuin kaikki muutkin...

 

Vaihtoaikani lähestyessä loppuaan vierailutahtimme on vain kiihtynyt, nykyään suuntaamme viikonloppuisin aina johonkin suuntaan. Eilen lauantaina kävimme katsastamassa Provins-nimisen kaupungin, joka oli edelleen miltei samanlainen kuin tuhat vuotta takaperin. Tuota nimeä ei pidä sitten sekoittaa Provence-maakuntaan, joka sijaitsee Etelä-Ranskassa! Paikka oli varsin sympaattinen, vaikka iltapäivän hellelukemat vähän latistivat kaupunkikiertelyfiilistäni. Päivän kohokohta taisikin olla lounashetki; kreikkalainen salaatti ja kunnon jäätelöannos toteuttivat kummasti sanomaa ”hyvä ruoka, parempi mieli”.

Provinsin muuri

 

Jäätelöä on viime aikoina tullut kummasti syötyä, sitä kun löytyy pakkasesta useamman paketin verran, mutta vaaka on silti ruvennut näyttämään suopeampia lukemia. Ehkä minä olen siis oppinut jotain näistä ranskalaisten hoikkuuden saloista? Ranskalaisille irtojäätelöt ovat muuten kohtuullisen vieras tapaus; tavallisista marketeista irtojäätelöitä saa vain useamman kappaleen paketeissa. Jäätelökioskejakaan täällä ei ole samalla tavalla kuin Suomessa, mutta niitä italialaisia jäätelöbaareja löytyy kohtuullisen usein. Hintataso on niissa kuitenkin korkeampi kuin Valion kojuissa... (Mut on ne hyviä. Vähän liiankin hyviä.)

Mitäs täällä muuten. Perjantaina pääsin koulusta taas vaihteeksi aikaisin perutun ranskantunnin takia, joten suuntasin iltapäivällä elokuvateatteriin katsomaan Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides -leffan. En tykännyt siitä yhtä paljon kuin ensimmäisestä tai kolmannesta Piratesista, mutta kyllähän sitä katsoessa aika vierähti kelloa vilkuilematta. Aikatauluja katsoessani ehdin jo suutahtaa, että luottoteatterini oli mennyt pettämään minut ja esitti vain dubattua versiota, mutta onneksi se oli vain painovirhe. Minä en vain osaa enkä halua kuvitella Jack Sparrowta ranskaksi! Leffan jälkeen harhailin vielä jonkin aikaa rue de Rennesin kaupoissa, suunnittelin hieman kenkien ostamista, mutten loppujen lopuksi saanut aikaiseksi.

Tänään sunnuntaina olen tyypilliseen tapaan vain löhöillyt (aamulenkkiä lukuun ottamatta!) ja viettänyt aikaani lähinnä tietokoneen seurassa (jota siis kunnon vaihtarit eivät tietystikään harrasta, krhm...). Iltapäivällä käväisimme tosin mutkan keskustassa perheeni kanssa, Issy-les-Moulineauxissa oli nimittäin tänään katukirppari. Minä en ostanut mitään, mutta Blandine ja Olivier ostivat jalkalampun – ja tällä hetkellä tämän kerrostalon hissi on rikki. Minun elämääni se ei kummemmin vaikuta, sillä harrastan hyötyliikuntaa kiipeämällä portaita (kuudenteen kerrokseen ravaaminen muutaman kerran päivässä kohottaa kummasti sykettä), mutta tämän talouden miehet tuntuivat olevan siitä hieman harmissaan.

Tekemättömiä tehtäviä olisi kyllä ihan riittämiin, mutta tänään en ole oikein saanut mitään aikaiseksi. Pläräsin vähäsen muistiinpanojani historiasta huomiseen kokeeseen, mutta tietoni 1900-luvun totalitarismeista ovat silti hieman huteralla pohjalla... (Koin yhdellä historiantunnilla maailmankuvani avartumisen, kun tajusin, miten ranskalaiset kirjoittavat venäläiset nimet Stalin ja Lenin: Staline ja Lénine.) Koepakkauskin pitäisi tehdä, että hahmottaisin paremmin tämänhetkisen tavaramääräni. Aloittelin sitä sentään jo pinoamalla vaatteitani siisteihin kasoihin lattialle, onhan sekin edistystä (normaalitilan ollessa siis se ”kasoissa lattialla”, heh).

Saippuakuplakone. Nyt mä olen nähnyt kaiken.

 

Joskus Blandinen kanssa keskustellessani minua rupeaa ärsyttämään se, että hän analysoi jokaista sanomaani asiaa hirvittävän tarkasti ja monesti vain kontekstissä Ranska hyvä – Ranska huono. Tässä vähän aikaa sitten kerroin, että en ole ranskaksi ja suomeksi ihan sama ihminen, mistä Blandine oli kovasti kiinnostunut. Kerroin siis huomanneeni, että käyttäydyn ranskaksi enemmän ranskalaisen kulttuurin tapojen mukaan, mikä tietysti on ihan luonnollista, kieli ja kulttuuri kun kulkevat käsi kädessä. Blandine halusi tietää, pidänkö ”muuttumista” positiivisena vain negatiivisena asiana ja tuntui olevan siinä uskossa, että kadun tätä muutosta. Minulle se ei ole oikein kumpaakaan, se vain on, ja se on ollut minun keinoni sopeutua ranskalaiseen yhteiskuntaan. Vaihto-oppilasvuodessani on ollut valtavasti hyviä asioita, mutta Blandine on tuntunut jääneen kiinni niihin muutamiin minua vähemmän miellyttäneisiin asioihin (kuten koulu). Tiedän, että hän haluaa olla hyvä hostäiti – ja onkin! – mutta minua vähän rassaa se, että minun täytyy miettiä kaikkia sanomisiani etukäteen Blandinen mielenrauhan säästämiseksi. Onneksi Olivier on kuitenkin paikalla tasoittamassa tilannetta, ja hän ottaa asiat paljon rennommin kuin Blandine. Olivierin ja minun huumorintajutkin menevät melko hyvin yksiin, hän kun ymmärtää jopa sarkasmin päälle.

Kyllähän jokaisesta keskiaikaisesta kaupungista pitää yksi Mäkkäri löytyä?

Viikon päästä (!!!) tapaankin sitten vanhempani ja tiistaina Pariisiin lennähtää yksi vanhimmista ystävistäni. Voin sanoa tässä vaiheessa, että ikävä on ollut! Senkin kanssa olen kuitenkin oppinut elämään, ja kiitettävästi ne kaveritkin ovat jaksaneet yhteyttä pitää (<3). Kohta pitäisikin sitten aloittaa taas integroituminen takaisin suomalaiseen sielunmaisemaan ja yhteiskuntaan, jossa small-talk, pardon ja excusez-moi ovat tuntemattomia ilmauksia, mutta jossa ihmisten voi luottaa tarkoittavan sitä vähää sanomaansa. Ja jossa saa ruisleipää.