Puolivälin tunnelmia

Tätä tekstiä naputtelen koulussa. Sain pari viikkoa sitten viimeinkin tunnukset koulun koneille (itse asiassa ne on tehty minulle jo alkusyksystä, mutta kukaan ei vaivautunut kertomaan niistä minulle). Näillä koneilla ei kuitenkaan pääse esim. Facebookiin tai Blogspotiin. Ranskalaisella näppäimistöllä on myös harvinaisen ärsyttävä kirjoittaa; osa näppäimistä on eri paikoissa kuin suomalaisessa versiossa ja ä:t ja ö:t pitää kaivaa erikoismerkeistä.

Ajattelin tässä postauksessa vähän pohtia vaihto-oppilasvuoden kulumista tähän asti ja vaihto-oppilaaksi lähtemistä yleensäkin. Mikäli äidin matikkapäähän on luottaminen, tänään 25.1.2011 on minun vaihto-oppilasvuoteni puoliväli. Tässä vaiheessa voin jo kertoa, ettei tämä ole se ”elämäni paras vuosi”, jota ne vaihto-oppilasesitteet hehkuttavat – vaikka kivaa onkin ollut – mutta varmasti tämä on kaikilla tavoin yksi opettavaisimmista.

Minulle vaihto-oppilasvuosi on ollut pitkäaikainen haave, en oikein edes tiedä, mistä sen alun perin keksin. Pähkäilin pitkään Ranskan ja englanninkielisen maan (Uusi-Seelanti, Iso-Britannia) välillä, mutta päädyin lopulta Ranskaan pitkälti kielen takia. Englantia puhun melko hyvin jo valmiiksi, joten halusin oppia toisenkin kielen sujuvaksi. Ranskan kielestä olen aina pitänyt – tosin välillä kyllä on tuntunut ja tuntuu toisinaan edelleen, että jokin helpompikin kieli olisi riittänyt. Erityisesti kipeänä ollessa kielitaidottumuus tuntui tosi raskaalta. Edelleenkin minun on tosi vaikea selittää vieraalla kielellä että nyt tuntuu jollain tietyllä tavalla pahalta.

Ennen tänne lähtöä olin lukenut ranskaa ensin kaksi vuotta kansalaisopistossa ja sen jälkeen lukiossa neljä lyhyen ranskan kurssia (aloitin siis ranskan lukiossa alusta). Tänne tullessani osasin siis ihan alkeet ja voin kyllä sanoa, että aika usein kielen osaamaattomuus turhautti. En ymmärtänyt ihmisten puheesta kovastikaan ja koko ajan väsytti. Myönnän kyllä, että alkuaikoina tuli välillä mietittyä, miksen valinnut englanninkielistä maata – siellä tällaisia ongelmia olisi ollut paljon vähemmän.

Nykyään ranskan kieli kuitenkin sujuu jo varsin hyvin. Siitä on pitkälti kiittäminen (syyttäminen) sitä, että minun on ollut koko ajan pakko  puhua vain ranskaa. Isäntäperheeni kaikki jäsenet puhuvat kyllä englantia, mutta he sanoivat minulle jo ennen tänne tuloani, että aikovat puhua minulle koko ajan vain ranskaa. Luokanvalvojakin sanoi, että kaikkien täytyy puhua Maijalle vain ranskaa. Mutta eihän kieltä opi kuin käyttämällä. Myös puhumisrohkeus on sinkaissut vauhdilla ylöspäin, sillä pakko minun on saada asiani sanotuksi – hiljaa kärvisteleminen ei paljon auta.

Vaihto-oppilasvuosi on kuitenkin antanut minulle muutakin kuin koko ajan kehittyvän ranskan kielen taidon. Minä tulin tänne yksin, joten kaikki asiat minun on loppujen lopuksi täytynyt hoitaa itse. Isäntäperheeni on toki auttanut minua kovasti kaikessa, mutta loppujen lopuksi minä olen silti varsin omillani. Olen aina ollut tosi itsenäinen, mutta se on entisestään lisääntynyt täällä ollessa.

Sitä kuuluisaa henkistä kasvuakin on tainnut tapahtua tässä huomaamatta. Olen huomannut, että itsevarmuuteni on lisääntynyt ja on entistäkin vakaammalla pohjalla. Myös sellainen kyllä minä tästä selviän -asenne (joskus muutamalla kirosanalla höystettynä) on entisestään lisääntynyt. Minussa on aimo annos sitä suomalaista sisua, joka ei anna antaa periksi!

Myös erilaisista kulttuureista on tullut opittua paljon. Suomi ja Ranska eivät sijaitse ihan hirvittävän kaukana toisistaan, mutta kyllä tällekin matkalle eroja mahtuu aika lailla. Välillä on tullut pieniä kulttuurien yhteentörmäyksiäkin ja paljon on myös vaatinut se, että minun pitäisi täällä osata käyttäytyä ranskalaisten odottamalla tavalla. Täällä ollessani minun suomalaisuuteni on entisestään korostunut. Ranskaisessa kulttuurissa on kyllä paljon mukavia asioita, mutta olen tajunnut entistäkin enemmän, että Suomi on minulle se kotimaa. Ei sillä, että matkustamisintoni olisi minihkään laantunut; minä haluan kyllä asua Suomessa, mutta sieltä välilä pois pääseminenkin tekee ihan hyvää.

Välillä olen kaivannut kovasti sitä, että Suomessa kukaan ei pidä kummallisena sitä, että joskus tekee mieli jurottaa. Täällä on pakko pitää naamalla sellaista hyväntuulista ilmettä, sillä muuten välittömästi saa vastailla ”ça va ?” -kysymyksiin. Pidän suomalaisuudessa myös siitä, että toisten asiat jätetään tietyllä tavalla rauhaan.

Tämä toinen puolisko luultavasti humahtaa ohitse paljon nopeammin kuin ensimmäinen, mikä tuntuu ajatuksena varsin lohduttavalta; minulla on kuitenkin koko ajan hieman kaiho Suomeen. Vaihto-oppilaaksi lähtemistä en kuitenkaan todellakaan kadu, sillä tämä on kokemuksena ihan valtava! Joskus silloin hakupapereita täyttäessäni kyllä hirvitti, mutta olen erittäin tyytyväinen, että minulla oli rohkeutta lähteä.