Niin se aikaa kuluu... Mielialani ovat onneksi alkaneet tasaantua ja olo alkaa tuntua vähitellen ”normaalimmalta”. Pikku hiljaa olen pystynyt myös suhtautumaan Ranskaankin vähän objektiivisemmin sen pahimman kulttuurishokkivaiheen jälkeen. Täytyy kuitenkin tässä vaiheessa sanoa, että olen alkanut ymmärtää hyvin henkilökohtaisesti, mitä Chisu laulaa kappaleessaan ”Mun koti ei oo täällä”. Vaikka tällä hetkellä mieliala on hyvä ja minun on mukava olla täällä, niin vielä mukavampaa on palata ensi kesäkuussa kotiin.
Sunnuntaina juhlimme hostisäni syntymäpäivää, mistä en ollut kuullut etukäteen... Onneksi kannoin Suomesta mukanani kasan pikkulahjoja ja Suomi-tavaraa, joten minulla oli antaa pieni lahja. Leivoin sunnuntaina myös Hanna-tädin kakkuja, jotka olivatkin suuri menestys täällä ranskalaisten keskuudessa! Perunajauhojen käyttäminen leivonnassa on täällä ilmeisesti kohtuullisen harvinaista. Hapankorpuistakin tykkäsivät täällä kovasti.
Maantaina lähdinkin sitten selvittelemään niiden kuuluisien lauantaikoulupäivien kohtaloa. Aamupäivällä kävin juttelemassa ilmeisesti herra apulaisrehtorille, jolla ei ollut mitään asiaa vastaan. Historiantunnin aikana eräs koulun työntekijä tuli puhumaan minun kanssani ja hän kertoi, että minun pitäisikin saada hyväksyntä joltain toiselta taholta. Iltapäivällä marssin vielä koulun sihteerin tms. luokse, joka sanoi, että koska apulaisrehtori antoi suostumuksensa, niin saan jäädä lauantaina pois koulusta. Maantaina en kuitenkaan vielä osannut asiasta hirveästi iloita, sillä en tiennyt, että onko tämä päätös nyt se lopullinen. Nyt keskiviikkoon mennessä uusia uutisia ei ole tullut, joten uskallan alkaa jo luottaa siihen, että minun kouluviikkoni ovat jatkossa viisipäiväisiä. Annoinkin hostäidilleni kiitokseksi Niiskuneiti-kortin, sillä hän teki paljon töitä minun eteeni. Lopputulos: Maija vs. ranskalainen koululaitos: 1 – 0.
Minusta tuntuu, että näillä ranskalaisoppilailla on suurempi kynnys mennä esimerkiksi puhumaan rehtorille tai muulle ylemmän tahon toimihenkilölle kuin minulla suomalaisena on. Ei minusta ole mitenkään ihmeellistä marssia rehtorin luokse, jos minulla on asiaa, mutta nämä katsoivat minua ihan ihmeissään, kun kerroin keiden kanssa olin asiaani selvittänyt. Tästäkin huomasin, että kuilu esim. opettajien ja oppilaiden välissä on aika iso.
Muuten olen jo alkanut tottua kunnolla koulunkäyntiikin. Tunneilla ymmärrän jo ihan hyvin, mutta muistiinpanoja ei minun kielitaidollani paljon kirjoitella... Ensimmäinen kolmannes kouluvuodesta (”trimestre”) alkaa olla kohta ohi, joten kokeita on ollut ja on lähiaikoina paljon. SVT:n (aine, jossa opiskellaan suunnilleen biologian ja fysiikan asioita) sekä fysiikan ja kemian yhdistetty koe vähän hirvittää, sillä opettajat eivät taida pitää minusta kovastikaan, ja minulla on olo, että he odottavat minulta samaa kuin ranskalaisoppilailta. Muihin kokeisiin olen raapustellut jotain osaamiseni mukaan, mantsankokeessa taisin tosin muotoilla Euroopan unionin ulkorajoja vähän uuteen uskoon...
Se, mikä minua on täälläoloaikana häirinnyt eniten on se, että täällä ei tiedetä vaihto-oppilasohjelmasta oikeastaan ollenkaan. Koulussa minua pidetään lähinnä jonain kummajaisena, joka ei puhu ranskaa (näin kärjistetysti), ja minulta on kysytty, että miksi olen täällä, missä asun ja olenko tosiaan tullut tänne yksin. Myös se on kummallista, etten mene käymään lomilla Suomessa. Vaihto-oppilaisiin ei osata täällä suhtautua samalla tavalla kuin esim. Suomessa suhtaudutaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti