Taas olisi keskiviikko ja jotain tekstintapaista pitäisi tietokoneenruudulle naputella... Mietiskelin tuossa yksi päivä mielialanmuutoksia vaihtovuoteni aikana, joten ajattelin naputella hieman niistä. Ajattelin nyt kirjoitella pientä yhteenvetoa tänne sopeutumisestani ja sen vaikeista ajoista.
Ensimmäinen kosketukseni mielialanmuutoksiin vaihtovuoden aikana oli luultavasti jonkin aikaisemmin vaihto-oppilaana olleen kokemuksia lukiessa, mutta varsinaisesti tajusin asian ensimmäistä kertaa vasta reilu vuosi sitten järjestön vaihtarivalmennuksessa. Silloin meille näytettiin vinoutuneen U-kirjaimen muotoista kaaviota, joka esitti vaihtarivuoden kokonaismielialaa. Muistan silloin miettineeni, että enhän minä vaihtovuonnani mistään valtavasta masennuksesta aio kärsiä... voipas sitä pieni ihminen olla naiivi.
Nyt tässä vaiheessa miettiessäni vaihtovuodeni alkupuolta huomaan olleeni aika alavireinen aika pitkän ajan. Pahinta aika oli koko syksy täällä, vaikka parempiakin aikoja sinnekin tietysti mahtui. Esimerkiksi syyslomani ensimmäinen viikko on aikaa, jota en hilpeydellä muistele; kärsin jo valmiiksi kulttuurishokista, ranska ei ollut vielä kovin sujuvaa, minut vietiin viikoksi mökille vielä melko vieraiden ihmisten seuraan, jossa ei ollut yhteyttä ulkomaailmaan internetin muodossa ja kaiken lisäksi tulin vielä kipeäksi... Olo oli kurja, vaikka olin lomalla, ja lomaa olin sentään odottanut kuin kuuta nousevaa.
Koulu masensi minua kovasti, ja muistan kyllä alkusyksystä sen, kun laskin päiviä seuraavaan lomaan... Kaikkeen kuitenkin tottuu, onneksi, ja kielitaidonkin parantuminen paransi kovasti asiaa. Joulukuun alkaessa muistan ajatelleeni, että eihän elämä varsinaisesti ole ollenkaan hassumpaa. Joululoma oli myös mukava, ja vaikka kouluun palaaminen ei varsinaisesti innostanutkaan, niin se ei ollut samalla tavalla ahdistavaa kuin vielä syksyllä. Pahimmat sopeutumisangstit olin siis siinä vaiheessa jo angstannut. Alkava kevät ja lisääntynyt auringonpaisteen määrä ei sekään tehnyt yhtään huonoa.
Nyt, kun vaihtarivuotta on jäljellä noin 2,5 kuukautta, minusta tuntuu siltä, että alan olla täällä viimeinkin oma itseni. Ei sillä, että olisin täsmälleen sama ihminen kuin Suomessa – Maija suomeksi ja Maija ranskaksi eivät ole kuitenkaan ihan samanlaisia persoonia kielitaidon vajavaisuudestakin johtuen – mutta muuten tunnen oloni paljon maijamaisemmaksi. Sopeutumisen huomaa varsinkin siitä, että en enää laske päiviä samalla tavalla kuin jossain vaiheessa, kun aika tuntui suorastaan matelevan. Nykyisellään viikot humahtavat ohitse varsin ripsakkaa tahtia. Tällä hetkellä olo on helpottunut siitä, että elämä täällä tuntuu kulkevan eteenpäin ihan omalla painollaan.
Missään vaiheessa en ole kokenut mitään hurjaa rakastumista Ranskaan, kyllä Suomi on minulle se kotimaa. Koulusta en edelleenkään pahemmin nauti, mutta eipä sitä ole enää paljon edes jäljellä. Isäntäperheeni luona viihdyn kuitenkin hyvin, ja varsinkin nyt kun peruskielitaidon kanssa ei ole ongelmia, minulla on tosi mukavaa heidän kanssaan. Puolen vuoden yhdessä asumisen jälkeen ihmissuhteetkin ovat aika lailla normalisoituneet, ja ne pahimmat kulttuuritörmäykset on jo törmäilty. Arvostan täällä kaikista eniten ihan tavallista arkea; kuinka joka päivä syödään samaan aikaan, monesti iltaisin katsotaan elokuvaa, olen Blandinelle seurana tämän laittessa ruokaa, teemme juttuja yhdessä, Olivier kertoilee yleissivistysnippelitietoaan...
Kotiin on kyllä kiva palata sitten kesäkuussa, siellä on kuitenkin se minun oma elämäni, mutta nyt tuntuu ihan hyvältä olla täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti